Lähi-idän kirjojen lukemisprojektissani neljänneksi kirjaksi valikoitui aihepiiriä hyvin laajasti käsittelevä kirja. Katselin tätä kirjastohyllyssä jo pidempään ja mietin, että tämä voisi olla raskas, mutta hyvä kirja tähän projektiin. Kyseessä on brittihistorioitsija Eugene Roganin kirja The Arabs – A history (2009)
Tiivistelmä
Kyseessä on kunnianhimoinen kirja, jossa arabien historiaa käydään läpi laajassa mittakaavassa. Vaikka teos aloittaa matkansa lähes 1000 vuoden takaa, sen varsinainen painopiste on viimeisissä kahdessa vuosisadassa – ajassa, jolloin ulkoiset vallat ja sisäiset liikkeet ovat muovanneet arabimaailmaa erityisen voimakkaasti. Kirja käsittelee kattavasti erityisesti 1990-lukua, mutta 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen jää vain hyvin lyhyen käsittelyn varaan. Teos jakautuu intron ja epilogin väliin sijoittuviin 14 kappaleeseen
Introssa käydään läpi lyhyesti läpi arabien historia 1500-luvulta 2000-luvun alkuun. Teemana on, että koko tämän ajan arabit olleet jossain määrin alisteisessa asemassa mahtavampien valtojen alla pitkään alistajana oli Ottomaanien imperiumi. Sittemmin alistajina on nähty kuitenkin myös Napoleon, Britti-imperiumi ja 1900-luvun loppupuolen Yhdysvallat.
Arabit 1500-luvulla ottomaanien otteessa
Kirjan ensimmäinen kappale alkaa Syyrian aavikolta 1516, jossa ottomaanit löivät mamelukit. Paremman teknologian ja järjestäyneempi ottomaani-armeija eteni hiljattain uutisissa taas ollutta reittiä Alepposta Damaskokseen, jatkaen kuitenkin Kairoon asti. ”Kairon kukistuminen ja siirtyminen osaksi ottomaanien hallintoa oli merkittävä historiallinen hetki, sillä se symboloi laajemmin arabien sydänmaiden asemaa Istanbulin vallan alla.. Vaikka Kairon kukistuminen oli raaka ja väkivaltainen oli arabialueiden siirtymä uuden vallan alle kuitenkni verrattain helppo. Suhtautuminen alamaisiin oli käytännölllistä ja monelta osin arabialueiden elämän annettiin jatkua entisen kaltaisena. Egypti, Syyria ja Arabian niemimaan länsiosa oli omanlaisensa feodaalisen systeemin alla.
1500-luvun aikana Ottomaanit laajensivat imperiumia kuitenkin kauemmaksi arabialueille Baghdadiin, Basraan, Jemeniin ja Pohjois-Afrikkaan. Espanjasta pois potkitut arabit olivat osaltaan ihan mielissään siitä, että ottomaanit tulivat vahvaksi vastavoimaksi kristityille. Toisaalta esimerkiksi Syyrian uskonnolliset vähemmistöt, erityisesti druusit taistelivat vielä 1600-luvulla pitkään heille tutussa maastossa menestyksekkäästi ottomaaneja vastaan. Egyptissä taas mameluukit jäivät vahvaksi paikalliseksi vallankäyttäjäksi sultaanin alapuolelle. Istanbulista katsottuna perifeerisemmät arabialueet pysyivät osana imperiumia, mutta niillä oli keskenään erilaise suhteet pääkaupunkiin.
Kirjan toinen kappale avaa 1700-luvun Damaskoksessa toimineen parturin jäämistöstä löytyneillä päiväkirjamerkinnöillä paikallista elämää Istanbulin valla alla Syyriassa 300 vuotta sitten. Ottomaanihallinto nähtiin korruptoituneena, mutta myös muuten moraaliltaan kyseenalaisena mm. avoimen prostituution takia. Ottomaani-imperiumin näkökulmasta keskeisimmät paikat Istanbulin ulkopuolella olivat Anatolia ja Balkan ja arabialueet tulivat vasta näiden jälkeen ja siellä saattoi olla paikallisia johtajia. Näistä Istanbulille haastavimpia vastustajia olivat Egyptin Ali Bey ja myöhemmin Arabian niemimaan wahabistit.
Napoleon, Muhammed Ali ja reformiyritykset
1700-luvun lopulla Ottomaanien valta-asemaa tuli heiluttamaan muuan Napoleon, jonka edessä Alexandria antautui tunneissa. Viisi vuotta kestänyt ranskalaismiehitys jätti alueelle sekä valtatyhjiön, että monille halun modernisaation ja eurooppalaisen teknologian omaksumiseen. Albanisyntyinen Muhammad Ali pisti tämän prosessin käyntiin Egyptissä yrittäen teollistua ja mm käännättää erilaisia teknisiä ohjekirjoja eurooppalaisista kielistä. Hän myös halusi ottaa mallia Napoleonin massa-armeijasta, joka ei koostuisi vain pienestä sotilasluokasta. Muhammed Ali auttoi aluksi ottomaaneja torjumaan wahhabistien uhkaa, mutta myöhemmin kääntyi itse ottomaaneja vastaan. Syyrian Homs ja Aleppo olivat tässäkin ajassa taistelukenttiä jossa Egypti haastoi ottomaanit päätyen lopulta kuitenkin häviäjäksi. Egyptin kunniakas haasto kuitenkin inspiroi myös ottomaaneja modernisoitumaan.
Myös ottomaanit yrittivät 1800-luvun alkuvuosikymmenten jälkeen modernisoitua eurooppalaisilta oppien. 1820-luvulla esim. lähetettiin merkittävä delegaatti Ranskaan. Armeijan, veronkannon ja joidenkin muidenkin asioiden osalta saatiin uudistuksia niin Tunisissa, Kairossa kuin Istanbulissa. Aitoa modernisoitumistakin tapahtuikin, mutta se myös jätti Kairon ja Tunisin velkoihin eurooppalaisille pankeille. Eurooppa-insipiraatiossa saatiin kuitenkin olla varovaisia, koska muslimiväestöä ei haluttu suuttuu kristinuskoon assosioituvilla asioilla. Tasapainottelua vaati myös suhtautuminen paikallisiin uskonnollisiin vähemmistöihin. Erityisesti paikallisiin kristityihin, joita Euroopan suurvaltojen ei haluttu tulla suojelemaan tai ”suojelemaan”.
Kolonisaatio ja maailmansotien välinen aika
Ranska oli saapunut Algeriaan jo 1830-luvulla ja lähti sen jälkeen hitaasti ja vaiheittain, mutta väkivaltaa kaihtamatta laajentamaan aluettaan. Algeria kuten suuri osa kuten osa Pohjois-Afrikkaa oli ottomaaneille imperiumin periferisempää aluetta. Istanbulista katsottuna Balkanin kasvava nationalismi oli tässä kohtaa suurempi huolen aihe. Pohjois-Afrikan kolonisaatio laajeni kuitenkin vasta 1800-luvun loppupuolella, ja Tunisian sekä Egyptin velat eurooppalaisille pankeille antoivat tälle lisäperusteluja. Ranska otti tietysti haltuunsa suuren osan läntistä Pohjois-Afrikkaa ja britit miehittivät Egyptin 1882, mutta myös Italia hääräsi Libyassa ja Espanjalla oli pienet alueensa Marokon rajoilla.
Arabit toivoivat ottomaanien 1800-luvun modernisaatioyritysten tuovan heille lisää autonomiaa, mutta homma meni oikeastaan päinvastoin ja keskushallinto vahvistui samalla kun turkin kieltä suosittiin arabian kustannuksella. Ensimmäiseen maailmansotaan tullessa Ottomaanit harkitsivat liittoutumista myös ympäryysvaltojen kanssa, mutta päätyvitä keskusvaltojen puolelle, varsinkink koska Venäjä nähtiin Mustallamerellä vihollisena ja Saksan toivottiin tukevan siinä, ettei Ottomaani imperiumia nakerrettaisi enää enempää. Aivan sodan alussa ottomaanit saivat jopa sotiaallisia voittoja Galliopolissa ja Mesopotamiassa, mutta samaan aikaan ympäryysvallat alkoivat ja tehdä suunnitelmia siitä, miten ottomaani imperiumi lopulta jaettaisiin niiden kesken. Vaikka Egypti läänitettiin briteille, tuli 1919 vallankumouksen jälkeen liian raskaaksi pitää hallussa ja Egypti itsenäistyi. Basran Baghdad ja Mosul yhdistettiin yhtenäiseksi Irakikai, jonka britit saivat itselleen. Tässä oli taustalla myös turkkilaisille traumoja jättänyt Sykes-Picot diili. 1880-luvulta alkaen sionismin varhaiskylvö alkoi myös tuoda ensimmäisiä juutalaismuuttoaaltoja Palestiinaan. Jo varhaisessa vaiheessa alueella esiintyi pienimuotoisia väkivaltaisuuksia.
Britit kuitenkin hallitisvat varsin suurta osaa arabimaista maailmansotien välisen ajan vaikkei heitä sinne erityisesti haluttu. Transjordania oli brittien läänityksistä helpoin hallita. Irak oli ehkä taloudellisesti menestyksekkäin ja se itsenäistyikin jo 1932 ja saavutti asemaa paikkalisena voimatekijänä. Toisen maailmansodan aikana fasistit yrittivät tukea paikallisia arabinationalisteja aiheuttaakseen ongelmia liittoutuneille. Persianlahdelle Britit olivat saapuneet 1800-luvulla ensisijaisesti valvomaan merirosvoilua ja tärkeää Intian kauppaa. 1900-luvun alkupuolella öljylöydöt kuitenkin lisäsivät kiinnostusta aluetta kohtaan.
Jo Napoleon oli Egyptin sotaretkillä silmäillyt Välimeren pohjukkaa ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen se oli lopulta Ranskan läänitystä. Libanonilaiset varsinkin kristityt myös pitivät Ranskaa ottomaaneista vapauttavana voimana, mutta lopputlos ei ollut itsenäisyys vaan pettymys ja siirtomaaksi joutuminen. Toisella puolella Välimerta Marokko oli päätynyt Ranskan läänitykseksi jo enne toista maailmansotaa, mutta se ei ollut vahvasti Ranskan hallinnon näpeissä. Rifin berbeerit varsinkin hyökkäsivät rajusti ranskalaisia ja Espanjalaisia vastaan, joskaan eivät yhteistyössä arabien kanssa. Marokkolaisilta nähtiin kuitenkin vastarintaa joka innosti myös Syyriassa. Yhtenäisen vastarinnan takia Ranska yritti jakaa Syyrian neljään osaan Damaskokseen, Aleppoon, alaviittirannikkoon ja druusien alueeseen. Syyriassakin nähtiin alueen ensimmäinen sisällisota jo 100 vuotta sitten.
Ranskan arabisiirtomaista Algeria oli pitkään ollut vakain. Sinne oli muuttanut lähes miljoona ranskalaista. Ranskalaisille systeemi oli mukava , mutta paikallinen väestö ei ollut järjestelyistä niin innoissaan. Algerialaiset olivat aivan kakkosluokan kansalaisia vaikka heitä kyllä lähetettiin ensimmäiseen maailmansotaan taistelukentille. 1936 Ranskan hallitus antoi siirtomaille myönnytyksiä ja keskellä maailmansotaa De Gaulle myönsi Syyrialle ja Libanonille itsenäisyyden mahdollisuuksia. Lopulta 1945 ne kuitenkin itsenäistyivät ja 1946 ranskalaiset joukot lähtivät alueelta pois.
Palestiina
Juutalaiset pitivät pitkään Britanniaa pahana vihollisena sionistisen valtion estäjänä ja vielä 1940-luvun alussa yrittivät diilejä Saksankin kanssa, jotta juutalaiset saataisiin Israeliin. Juutalaisten aseellinen Irgun jopa toteutti 1946 ison pommi-skun King Davidin hotellissa brittihallintoa vastaan, jossa kuoli 91 ihmistä. Juutalaisilta nähtiin muutakin terrorismia brittejä vastaan oudosti vain pari vuotta holokaustin jälkeen myös Britanniassa oli laajalle levinnyttä avointa antisemitismiä. Britit kuitenkin päätyivätkin lähtemään Palestiinasta. Juutalaisten puolella oltiin arabeja paremmin varmistuneita. Vaikka juutalaiset olivat vihamielisten arabien ympäröimiä, oli heidän aseistuksensa parempi ja selvästi suurempi osa väestöstä oli armeijassa. Vastaitsenäistyneet arabimaat olivat riidoissa myös keskenään, mutta taisteluissa Israel otti vaiheittain vain lisää voittoja ja Israelin sotilaallinen menestys oli nöyryyttävä kokemus arabimaille ja lisäsi levottomuuksia niiden sisällä.
Arabinationalismi
Arabimaailma lähti kylmän sodan maaiilmaan kirvelevällä tappiolla Israelille ja kolonialismin vastaisella pelikirjalla, Egyptin ollessa vahvasti alueen johtava valtio. Varsinkin 1952 jälkeen kun upseerien ryhmä, johon kuului muuan Nasser, järjesti vallankumouksen. Kuningas Farouk päästettiin maan pakoon Via Venetolle ja tulevasta johtajasta ei ollut selvyyttää. Nasserin asama johtajana oli lopulta hieman sattumien summa. Suezin kanava oli kuitenkin kuuma kiistakapula. Britit haluttiin ulos ja edelleen oli jännitteitä Israelin kanssa. Nasser verkostui kolmannen maailman johtajien kanssa. Aswanin pato, sen rahoitus, Suezin kanava ja taistelut Israelin sekä Britannian ja Ranskan kanssa luonnehtivat Nasserin alkuvuosia. Sotilaallisesta tappiosta huolimatta, Nasser näyttäytyi kansalleen ja arabeille sankarina. Vallan huipussaan Nasser lähti virittelemään valtioliittoa Syyrian kanssa, joka lähti käyntiin, muttei kestänyt pitkään. Muualla arabimaissa Libanonin kristyille fiksattu hallintosysteemi aiheutti eripuraa ja siemenet tuleville taisteluille. Irakissa puolestaan kaadettiin kuningas ja Bath-puolueen pitkä valtakausi alkoi. Tappiot toisessa maailmansodassa heikensivät Ranskan asemaa myös Pohjois-Afrikassa, Marokko lähti ensimmäisenä liikkeelle ja Nasser vielä inspiroi lisää. Marokko itsenäistyi 1956 jolloin Algeria oli jo päätynyt sisällissotaan, koska Ranska suhtautui siihen erilailla kuin Marokkoon ja Tunisiaan.
Algeriasta oli raaka sisällissota, jossa terroria nähtiin molemmin puolin. Algeriala FNL kuitenkin ajatteli, että se radikalisoi kansalaisia heidän puolelleen. Myös alueen ranskalaiset radikalisoituivat ja pitivät jopa De Gaulia petturina. . Kuitenkin 1962 rankan sodan jälkeen Algeria itsenäistyi. Sodan tuhot, johdon sisäiset kamppailut ja lähtevät katkerat kolonialistit jättivät itsenäisen Algerian kuitenkin hankalaan paikkaan. Jemen puolestaan osoittauti kiistakapulaksi Egyptin arabinationalistien ja uskonnollisten saudien välillä. 1967 Nasser tunsi itsenä jälleen pakotetuksi hyökkäämään Israelin suuntaan ja Israelkin oli odottanut sotaa, vahvistaakseen puolustuksellista asemaansa ja aikana jolloin Neuvostoaseita ei vielä ollut tullut valtavasti arabeille. Arabit lähtivät kuitenkin soitelleen sotaan ilman selkeää suunnitelmaa tai yhteistä koordinaatiota. Egyptin ilmavoimat tuhottiin pitkälti kentilleen, Egyptiläiset saatiin perääntymään ja sen jälkeen Israel suuntasi Jordanian kimppuun. Nasser (ja arabinationalismi) ei koskaan toipunut tästä 1967 tappiosta. Hallintoja kaadettiin tämän jälkeen Syyriassa jossa valtaan nousi Al Assad ja Libyassa, jossa valtaan nousi Gaddafi. 1970 Nasser kuoli lopulta
Öljyn vuodet
Öljyä löydettiin Irakista ja Iranista 20- ja 30-luvuilla, mutta isojen öljyesiintyminen löytyminen oli pitkä prosessi, käytettiin paljon resursseja. Tässä mielessä länsimaisten öljy-yhtiöiden massiivisia voittoja voitiin aluksi pitää jopa ymmärrettävinä, sillä niiden resursseilla öljy oli löydetty ja se saatiin ylös maasta. Öljy myös muutti alueen maantiedettä, koska monet isoimmista öljylöydöistä sijaitsivat periferisillä ja harvaan asutuilla alueilla. Tämä onkin kirjan ensimmäinen kappale, jossa hieman Persianlahden pikkujättiläisistä. Öljylöydöt johtivat myös merkittävän siirtotyöläisyyteen suurimpien öljynomistajien alueille. Väkeä tulki kaikista köyhemmistä arabimaista, mutta suuresti Egyptistä, yksinkertaisesti sen suuren väestön takia.
Pikkuhiljaa paikalliset toimijat halusivat kuitenkin ottaa suuremman osan öljytuloista. Tätä nähtiin myös Pohjois-Afrikassa, erityisesti Libyassa, jossa kenraali Gaddafi syrjäytti kuninkaan. 1973. Israel yllätettiin ja Jom Kippur sota oli sille raskas, mutta se lopuilta kuitenkin homman taistelukentillä kasaan. Joskin öljyn vuosina arabimaat myös rupesivat käyttämään öljyäkauppaa aseena ja tämä näkyi länsimaissakin 70-luvun aikana. 70-luvulla nähtiin myös Libanonissa kristittyjen ja muslimien erittäin raaka sisällisota, jossa osia Beirutista lanattiin maan tasalle ja Syyria tuli naapurimaana pitämään alueelle järjestystä. 1979 taas jäi historiaan Iranin islamilaisen vallankumouksen vuotena, joka toisaalta öljyshokkina nosti taas hintoja, vaurastutti Saudi-Arabiaa entisestään, sekä herätti kysymyksen, voisiko myös sunnimaissa tapahtua Iranin vallankumouksen tapainen islamistinen keikahdus.
Islamismin nousu
Islamismi alkoi nousta jo aiemmin arabinationalismin rinnalle, mutta 80-luvulla se meni muotiaatteena selvästi sen ohi. Nykymaailmasssa on kuitenkin vaikea muistaa miten sekulaari isoin osa arabimaailmasta oli 1980-luvun alussa. 1981 nähtiin merkitävä islamistien suorittama murha kun Egypti presidentti tapettiin ja tämä seurauksena valtaan nousi vasta arabikevään yhteydessä ulostettu Mubarrak. Egypti vahva islamismin alusta muslimiveljeskunnan takia, mutta hallinnon toimet olivat myös tiukkoja. Egyptistä islamismi levisi myös naapuri-Syyriaan, jossa islamistit yrittivät tappaa Hafez al-Assadin, mutta vanhempi Assad suhtatui…arvatkaapa miten …brutaalisti, tuhoten joukkomurhan yhteydessä mm Haman kaupungin aika kunnolla..Myös Libanonissa itsemurhapommit yleistyivät. Libanonin sisällissota oli muuttunut monimutkaisemmaksi Syyrian astutttua mukaan ja monenlaista kansainvälistä peluria oli mukana. Islamismin nousu näkyi myös Algeriassa. Kasarilla nähtiin muiden tapahtumien ohella Irakni ja Iranin tuhoisa sota. Kaiken tämän keskellä ehkä yllättävä muista, että ensimmäinen intifada oli kuitenkin varsin väkivallaton.
Kylmän sodan jälkeen
Kylmän sodan loppuminen vaikutti myös Lähi-itään. Algeria, Libya, Syyria jotka olivat Neuvostoliiton liittolaisia olivat oudossa tilanteessa. Sosialismin kaatuminen myös vahvisti islamistien roolia Lähi-idän suosituimpana aatteena. Kuwaitin sota oli ensimmäinen merkittävä tapahtum”a alueella kylmän sodan jälkeen. Kuwait myös tuotti ”liikaa öljyä mikä myös suututti Saddamia. Elokuun alussa 1991 hyökkäys Kuwaitiin, jota miehitti kuukausia ja yritti liittää Irakiin. Laajemmin oli myös pelkoa, että jatkaako Irak pidemmälle Persianlahdelle esim. Saudien öljykentille.
Saudit olivat hankalassa tilanteessa: he eivät halunneet enempää amerikkalaisia alueelleen, mutta Saddamin sotavoimat herättivät pelkoa. Arabimaissa oli ristiriitoja pitäisikö olla Amerikan tukena Saddamia vastaan. Amerikkalaisten entistä vahvempi invaasio islamin pyhien paikkojen läheisyyteen myös tuolloin entestän redpillasi itse Osama Bin Ladenia. Saddami myös pisti ohjuksia myös Israeliin yrittäen luoda laajempaa konfiltia ja saada arabeja tuekseen. Lisäksi Persianlahdenlla nähtiin myös vakava ekokatastrofi kun vetäytyessään irakilaiset pistivät reteesti öljyä mereen. Saddam ei tunnetusti tuolloin kuitenkaan kaatunut vaan entistä raaemmin tapppoi kotimaassaan oppositiotaan. 90-luvulla saatiin kuitenkin lopulta Libanoniin rauha. 90-luvun lopulla Israelin ja Palestiinan tilanteen rauhanomainne ratkaisu näytti myös nykytilanteesta katsottuna hämmentävän realistiselta vaihtoehdolta. Vuosituhannen vaihteessa Arabimaissa öljyasioista tunteva Bush tuntui monille Amerikan presidentiksi positiiviselta vaikuttavalta johtajalta, mutta mites sitten lopulta kävi…
Yhteenveto
Tämä kirja oli Lähi-idän kirjaprojektini selvästi raskain ja tiiliskivimäisin, mutta se antoi luonnollisesti myös varsin kattavanoloisen kokonaiskuvan arabimaiden historiasta. Se ei kuitenkaan ollut kohtuuttoman vaikealukuinen, yksinkertaisesti vain varsin pitkä. Jos haluaa yrittää ymmärtää Lähi-itää paremmin sen historiaan tutustumalla, on tämä kirja varmasti hyvä vaihtoehto.