Pääsääntöisesti Euroopan historian kirjojen lukemisprojektini on liikkunut teemoiltaan raskaammissa aiheissa kuten politiikassa, hallitsijoissa ja sodissa. Tämän vastapainoksi otin luettavaksi (hetken mielijohteesta kirjaston hyllystä) populaarikulttuuriin keskittyvän kirjan. Ensin huomioni kiinnitti kirjan värikkyys ja sitten sen kansi. Kyseessä on elokuviin keskittyneen kirjoittaja Shawn Levyn kirja Dolce Vita Confidential: Fellini, Loren, Pucci, Paparazzi, and the Swinging High Life of 1950s Rome.
Tiivistelmä
Noin 400-sivuinen kirja jakautuu 30:een kappaleeseen, jotka kuvaavat sodasta toipuneen Rooman svingaava kulttuurielämää. Lyhyesti Italialaisen yhteiskunnan laajempiakin muutoksia kuvaava kirja keskittyy pitkälti kolmeen teemaan: elokuviin, muotiin ja paparazzeihin, mutta erityisesti elokuviin. Italialaisesta elokuvasta tiesin ehkä alkeet, mutta muodista en niitäkään, joten tämä oli sukellus hyvin minulle tuntemattomaan maailmaan. Kirja keskittyy aika pitkälti juuri Roomaan, mutta lyhyitä ekskursioita tehdään varsinkin muodin osalta myös Firenzeen.
Alustus
Kirjan prologi alkaa lyhyellä kuvauksella yhdestä paparazzien työvuorosta Roomaan yössä sekä kuvaten introssaan Rooma-kliseita ja kysyen mitä Roomasta voi enää sanoa. Mutta ainakin sen, että Roomasta muodostui 1950-luvulta alkaen fasismin vuosien jälkeen taas yksi maailmankaupunki. Siinä missä Pariisissa, Lontoossa, New Yorkissa ja Berliinissä oli ollut eläväinen 20-luku, missasi Rooma varhain valtaan nousseen fasismin takia tämän svingaavan elämämennon ja nälkä sitä kohtaan oli 40-luvun lopulla ja 50-luvulla sitten sitäkin suurempi
Värikäs kulttuurielämä kiinnosti myös amerikkalaisia. Italia oli köyhä ja kurjistunut toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, mutta Marshall-apu alkoi virrata. Italian autoteollisuus Fiatin ja luxusautojen osalta lähti liikkelle, mutta symboliona tietysti myös Vespa, jota seurasivat myös muiden valmistajien italialaista elämänmenoa symboloineet skootterit.
Muoti
Muotiosiot jäävät kirjassa elokuvamaailman varjoon, mutta se on silti merkitykselinen kirjan teema. Itse opin mm että toisen maailmansodan jälkeen Italia ei ollut samanlainen muodin suurvalta kuin nykyään. Se oli laadukkaiden kankaiden tuottaja, mutta Pariisi oli ehdoton muodin keskus, johon Italiaa ei voinut verrata. Pariisista eroava tyyli ja sukupolvia vaalittu käsityö alkoi kuitenkin kiinnostaa Yhdysvalloissa ja sitä kauttaa laajemmin Italian ulkopuolella
Muotimaailman keskeisimmäksi hahmoksi kirjassa nousee firenzeläinen Emilio Pucci. Kirja keskittyy pitkälti Roomaan, mutta muotimaailman ja Puccin takia tehdään myös lyhyitä vierailuja Firenzeen. Kuriositeetteina muotiin liittyen mainitaan kuinka paavikin päätyy ensimmäisen kerran kommentoimaan naisten muotia ilman sen tuomitsemista ja kuinka italialaiset nostavat myös miesten puvut kiinnostaviksi artikkeleiksi muodin näkökulmasta.
Elokuvat
Kirjoittaja Levy on taustaltaan filmikriitikko ja elokuvat ovat kirjan tärkein yksittäinen teema. Elokuva oli jo Mussolinin aikana asia johon Italiassa panostettiin Rooman luotiin valtava Cinecittà-niminen studiokompleksi joka veti sinne jo fasismin vuosina esim. Fellinin, mutta todelliseen maailmanmaineeseen se nousi vasta 50-luvulla.
Rossini loi jo sodan lopussa Rooma avoin kaupungin, joka oli lähtölaukaus heti sodan jälkeen räjähtäneelle neorealismille joka alkoi herättää kiinnostusta ulkomaillakin. Cinecitta kasvoi ja sen arvioidaan olleen 50-luvulla jopa Rooman kolmanneksi tärkein työllistäjä Vatikaanin ja julkisen sektorin jälkeen, joten tähtien kuten Lollobridigan ja Maganainin ohella monella muullakin roomalaisella oli siihen henkilökohtainen yhteys.
Italialainen elokuva alkoi saada myös kansainvälistä mainetta kun esim. Roman holiday esitteli kaunista Roomaa amerikkalaisille ja muillekin Italian ulkopuolella. Tämän jälkeen Hollywoodin ja italialaisen elokuvan välille alkoi syntyä aiempaa enemmän yhteistyötä. Suurista tähdistä kuvataan esim. Sofia Laurenia Marcelo Mastroiannia uraa tarkemmin. Hollywoodin näyttelijöitä ja tuotantoa alkoi vaiheittain tulla myös enemmän Tiiberin rannalle. Rooma oli myös mukava sopuhtintainen paikka Hollywoodin tähdille. Ben Hur oli valtaisa esimerkiksi valtaisa menestys ja jälkeen tehtiin vielä massiivisempi Elizabeth Taylorin tähdittämä Cleapatra. Näiden suurtuotantojen varjossa tehtiin kuitenkin suuri määrä hieman matalamman budjetin antiikkiin ja keskiaikoihin sijouttuvia ”miekka ja sandaalit” elokuvia.
Elokuvamaailman ympärille alkoi syntyä jo aikansa tähtikultti, jossa Lollobridagaa ja Sofia Laurenin vertailtiin toisiinsa aikansa näyttelijätähtösinä ja Fellinia ja Passolinia toisiinsa aikansa tähtiohjaajina, joiden nimillä myytiin myös lehtiä. Kirjallekin nimen antanut Fellinin La dolce cita on tietyllä tavalla kirjan huippukohta, jossa paparazzit ja elokuvamaailma kohtaavat. Kuuluisa Via Veneto saatiin valkokankaille ja siitä rakennettiin kopio Cinecitaan. Elokuva aiheutti kotimaassa kohua, mutta oli myös menestys ja varsinkin ulkomailla oli jättimenestys,
Tämän jälkeen oltiin tilanteesa, jossa taide oli imitoinut maailmaa, mutta sitten maailma alkoi vielä enemmän imitoida taidetta. Elokuvasta innostuneita italialaisia tuli vielä enemmän Roomaan. Paparazzeista muodostui käsite, mutta oikeat paparziit eivät tästä enää tykänneet. Toisaalta Dolce Vita oli Fellinille myös taakka ja hän halusi tämän menestyksen jälkeen suuntautua enemmän erilaisiin elokuviin.
Paparazzit
Rooman Via Veneto oli Rooman trendikkäiden katu, jolla Rooman suihkuseurapiirit ja taiteilijat istuivat kahviloissa. 50- ja 60-luvuilla lehdistöllä oli vielä korostuneen vahva asema tiedonvälittäjänä ja lehtiin alkoi tulla entistä enemmän isoja kuvia ja syntyi myös enemmän julkkiksten elämään keskittyneitä lehtiä, jolloin paparazzit muodostuivat Roomassa pieneksi, mutta merkittäväksi ammattiryhmäksi. Valokuvien konekiväärimäinen ottamnen ja skootterin selästä kuvaaminen tulivat tärkeiksi ammattitaidoiksi.
Paparazzien linssien ristituleen joutuivat usein juuri elokuvamaailman tähdet, muttta Via Veneton terasseilla aikaa viettivät myös (usein näyttelijättäriä jahdanneet) eksentriset aristokraatit ja jotkut ulkomaiden kuninkaallisetkin. Paparazzin jahtaamat kuuluisudet alkoivat aikojen kuluessa myös käyttäytyä aggreesivisemmin näitä kohtaan, mikä toisaalta taas saattoi tarjota kuvaajille entistä mehukkaampa materiaalia. Dolce vitan kautta maailmanlaajuiseksi ilmiöksi nousseet paparzitt alkoivat kuitenkin vaikuttaa pian myös tarinoiden roistoilta, vaikka tässä kirjassa heidän toimintaa tavallaan romantisoitiinkin.
Yhteenveto
Tämä oli itselleni projektini raskaampia kirjoja, toki pitkälti sen takia, että pitkähkön kirjan teemat eivät olleet minulle ennestään kauhean tuttuja. Kirjassa oli kyllä mielenkiintoisia ja mehukkaita aikalaiskuvauksia Roomasta, mutta useiden hahmojen tuntemattomuuden takia kirja ei ollut niin helppo. Lisäksi muotimaailman osuudet tuntuivat hieman pakotetusti mukaan tuoduilta. Kirja olisi ollut selkeämpi ja hieman napakampi paketti jos muotimaaiman pidemmät kuvailut oli jätetty pois. Ei kirja huono ollut, mutta erityisen mielenkiintoinenkaan. Rakenne oli myös kronologisesti hieman sekava.