Onnistuneen 20:n Euroopan historiaan liittyvän kirjan lukemisen jälkeen uusi projektini on lukea 10 kirjaa Lähi-idästä. Aloitan tämän kuitenkin ”varovaisesti” maantieteellisesti niin läheltä Eurooppaa kuin jotakuinkin voin. Otin ensimmäiseksi luettavakseni Toni Alarannan kirjan Turkin historia Atatürk ja Erdoganiin(2019).

Tiivistelmä
Alaranta kertoo kirjan esipuheessaan, että kirjan ote on aatehistoriallinen. Tämä tosiaan määrittelee kirjan lähestymistapaa hyvin selvästi. Kirjassa esitellään modernin Turkin valtion poliittisia voimahahmoja, puolueita ja aatteita, jättäen muu historia sivuun. Tässä on tietysti heikkoutensa ja vahvuutensa. Tiettyä merkittävää siivua Turkin historiaa seurataan johdonmukaisesta ja selkeästi. Toissalta muut mahdollisesti mielenkiintoiset aspektit Turkin historiasta jäävät kertomatta.
Prologin ja epilogin ohella kirja jakautuu neljään kronologisesti järjestettyyn muutamia vuosikyemmeniä kuvaavaan kappaleeseen. Nämä ovat tasavalta ja kemalismi 1923-1950, Kompastelevan demokratian vuosikymmenet 1950-1980, Armeija ja järjestelmän kriisi 1980-2002 sekä AKP ja uusi Turkki 2002-2019.
Ottomaanien imperiumista kemalismiin
Kirjan epilogi kuvailee lyhyesti Ottomanien vallan luhistumista ja sen vaikutuksia modernin Turkin syntyyn. Euroopan valistuskauden aikana Ottomanien ennen edistyksellinen ja mahtava imperiumi oli jäänyt ajastaan jälkeen. Ottomanien vahvimman ryhmän eli turkkilaisten keskuudessa jonkinlainen nationalismi alkoi kuplia 1800-luvulla vaikka islam ja ”imperialismi” olivatkin paikallisesti ajan johtavia aatteita. Osmanivaltion viimeisinä vuosina ennen ensimmäistä maailmansotaa käytiin kyllä jo jonkinlaista keskustelua uudistustarpeista ja ne jäivät jonkinlaiseksi pohjaksi Turkin synnylle.

Siinä missä eurooppalaisessa kontekstissamme ensimmäisen maailmansodan päättymisen kohdalla mainitaan Venäjän ja Itävalta-Unkarin imperiumien luhistuminen, oli Lähi-idässä ja musmilien maailmassa isoin juttu Ottomaanien pitkäakaisen imperiumin romahtaminen. Ottomaaneille sodan kauhut alkoivat kuitenkin suurta osaa Eurooppaa aiemmin kun Kreikka ja muut alueen maat ajoivat ottomaanit pois Balkanilta ja satojatuhansia turkkilaisia pakeni Anatoliaan. Eikä ensimmäinen maailmansota mennyt sen paremmin, tappiota tuli alun jälkeen joka rintamalla. Ensimmäisen maailmansodan voittajavaltiot jakoivat Ottomanien imperiumin, yrittivät jakaa myös Anatolian ja asettaa Istanbulin kansainväliseen holhoukseen, mutta tämä turkkilaiset sentään torppasivat. Tapahtumilla oli kuitenkin kausakantoisia vaikutuksia turkkilaisten itseymmärrykseen ja politiikan ramifikaatioihin. Brittien sotalaivojen näkeminen mahtavien minareettien varjossa ja mahdollisuuden antaminen Kreikalle nakertaa vielä lisää Turkista oli nöyrytyys ja muodosti ns. Sevresin syndrooma.
Tässä kohtaa näyttämälle astuu kenraali Kemal. Hän oli Thessaolinkista lähtöisin oleva koulutettu upreesi, joka onnistui kiertokirjeellään saamaan itselleen uskollisen upseerien ydinjoukon sanelurauhan kirjoittaneen sulttaanin syrjäyttämiseksi ja kansanvallan luomiseksi. Nuorelle Turkille kunniakas tavallaan talvisotaan vertautuva myyttinen sotakokemus oli Izmiriin rantautuneiden ja siitä pidempälle Anatoliaan hyökäenneiden kreikkalaisten lyöminen 1921-1922.
Noina vuosina ei ollut kuitenkaan viekä selvää, että Turkki päätyisi kemalismin kaltaisen aatteen hallitsemaksi tuleviksi vuosikymmenksi vaikka myöhemmässä turkkilaisessa historiankirjoituksessa nämä katsottiin selviksi kemalismin ensiaskeliksi. Kemalismi siis oli jonkinlainen anti-imperialistinen, mutta sekulaarisuutta, koulutusta ja ”valistusta” ihannoinut aate. Tämän seurauksena myös naisia rohkaistiin riisumaan huivit ja arabialaiset aakkoset vaihdettiin eurooppalaisiin. Kyseessä oli kiistatta ainakin jossain määrin elitistinen ylhäältäpäin johdettu projekti Turkin modernisoimiseksi. Toisaalta pääkaupunki siirrettiin kauemmas sisämaahan kun maata haluttiin hallita sulttaanin palatsin sijaan parlamentista.
Kemalismin aatteen ”kuudeksi nuoleksi” nostetiin tasavaltalaisuus, sekularismi, valtiojohtoisuus, kansanomaisuus, nationalismi ja vallankumouksellisuus. Turkkia lähdettiin määrätietoisesti teollistamaan, mutta hyvin valtiojohtoisesti. Tässä kohtaa kurdit osittain erillisenä etnisenä ryhmänä alkoi myös ensimmäistä kertaa aiheuttaa oikeita haasteita turkkilaisten itseymmärrykselle. Ulkosuhteissa taas suosittiin ”strategista realismisa”, jossa silloin heikon Turkin tuli säilytettävä kansainvälinen asemansa ilman ideologista ulkopolitiikkaa. Toisessa maailmansodassa Turkki oli tunnetusti puolueeton, mutta sodan jälkeen yhteistyö lännen kanssa lisääntyi, mikä myös mahdollisti vahvemman demokratisoitumisen. Kirjoittajamme myös huomattaa että Kemal Ataturkia ei tulisi verrata nykyjohtajiin kuten Merkeliin tai aikansa fasisteihin kuten Mussoliniin vaan kolmannen maailman vahvoihin johtajiin kuten Nasseriin, Nehruun ja Peroniin.
Turkin kompasteleva demokratia
Kemalismi päättyy lopulta 1950 kun vaaleissa suurimmaksi puolueeksi nousee Demokraattipuolue. Turkki oli 1950-luvulla vielä kuitenkin erittäin vahvasti maatalousyhteiskunta ja muuttoliike kaupunkeihin alkoi vasta todenteolla tuolloin. Kemalismin tiukkaa sekulaarisaatiota pehmennettiin. ”Kaupunkien eliitin” sijaan syrjäseutujen johtajat, myös kurdipäällikot nousivat vahvempaan asemaan. Vallankäytön vallakumouksessa maanomistajat, liikemiehet ja insinöörit valtasivat johtopaikat aiemmilta upseereilta ja virkamiehiltä. Turkkilaisten itseymmärrykseen myös vakiintui kaksi erilaista nostalgista puheenpartta. Toisaalta nuoremmat kemalistit katsoivat ihannoiden Ataturkin vuosia ja demokraattipuolueen edustajat perinteistä turkkilaista maaseutua. Toisaalta aika oli myös suurta maastamauuton aikaa kun ihmisiä alkoi lähteä vierastyöläisiksi erityisesti Saksaan.
Euroopan maiden tapaan Turkki sai myös osansa Marshal-avusta sekä pääsi nauttimaan toisen maailmansodan jälkeisestä voimakkaasta talouskasvusta. Melko nopeasti konservatiivipopulismi johti kuitenkin talousongelmiin. 1958 Turkin liira piti devalvoida. Ote oli kuitenkin talousliberaalimpi kuin valtiovetoisilla kemalisteilla 1960 nähtiin sitten ensimmäinen Turkin sotilasvallankaappauksista. Armeijalla oli selvästi kemalistitinen tulokulma ja demokraattipuolueen Menderes hirtettiin. Tämä oli epädemokraattisuuden ohella kuitenkin ikävä ennakkotapaus myös myöhemille vallankaappauksille. 60 luvulla kemalistinen puolue muuttui kuitenkni vasemmistolaisemmaksi ja perustuslaista tehtiin demokraattisempi sekä salliittiin ammattihdistykset. 60-luku oli Turkissa tietynlainen vasemmistolaisuuden vuosikymmen. Toisaalta myös islam alkoi tulla mukaan vahvemmin politiikkaan. Samalla puolukenttä monipuolistui mikä toisaalta johti hankaliin koalitiohallituksiin.

70-luku oli myös monenlaisen poliittisen kriisin ja kiehunnan vuosikymmen. Heti alkuun 1971 saatiin taas sotilasvallankaappaus ja usemman vuoden kestänyt poikkeustila. 1974 nähtiin Kyproksen kriisi, jossa Turkki oli sotavoimineen vahvasti mukana. Politiikan äärilaidalle saatiin myös toisaalta kansallismielinen väkivaltaisuuksiin kytköksissa ollut toimintapuolue, mutta myös poliittinen islam alkoi toden teolla valtavirtaistua. 1977 nähtiin Istanbulin Taksim-aukiolla vappupäivänä ehkä Turkin vasemmiston vahvin voimannäyte, joka päättyi armeijan laukauksiin, eikä vasemmisto sittemmin ole koskaan enää noussut yhtä vahvaksi tekijäksi. 70-luvun myrkyisään loppuun osuu myös PKK:n perustaminen ja kurdien aiempaa väkivaltaisempi toiminta. 1970-luvulla Turkissa oli peräti 13 hallitusta.
Armeijan ja järjestelmän kriisi 1980-2002
Kirjoittajamme katsoo 80-luvun olevan nykyisen AKP:n perustan luomiseen aikaa, vaikka aikalaiset eivät sitä tienneetkään. 80-luvun aloitti 60- ja 70-lukujen tapaan myös sotilasvallankaappaus. Vuosi kestäneen poikkeustilan jälkeen Turkin kehitystä voisi kuvailla aiempaan verrattuna konservatiivishenkisemmäksi, nationalistisemmaksi ja markkinatlousmyönteismmäksi. Tätä ei kuitenkaan pidetty antikemalistisena, vaan kemalismi määritettiin hieman uudelleen.
Muita Turkin 80-luvun poliittisen kehityksen määrittäviä näkökulmia ovat vasemmiston murskaus, poliittisen islamin edelleen jatkunut nousu, 10% äänikynnys joka karsi pienpuolueet. Edelleen jatkui voimakas muuttoliikee syrjäseuduilta kaupunkeihin, jotka maaseutuistuivat arvoiltaan. Uusliberalismin tuulet puhalsivat myös Turkissa, mikä toisaalta toi vaurautaa keskisuurten kaupunienkin yrittäjille, mutta kasvatti rajusti tuloeroja. Ei ole selvää missä määrin johtavat poliitikot käyttivät islamia tekopyhästi politiikan välineenä ja missä määrin siihen aidosti uskoivat, mutta ei sillä välttämättä ollut käytönnössä sitten edes ollut niin väliä. Islam oli tullut kiinteäksi osaksi politiikkaa.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olisi haluttu ja yritettiin rakentaa vahvempia yhteyksiä Keski-Aasian turkinsukuisiin kansoihin, mutta tähän ei kuitenkaan ollut tarvittavia rahallisia resursseja. Azerbaijan oli ainoa, johon luotiin merkittävämmät tiiviit yhteydet. Historian lopun jälkimaingeissa 1990-luvun lopulla Turkki oli myös henkisesti melkeimpä lähimmillään EU-lähentymistä
AKP ja Turkin 2000-luku
Vuositujahannen vaihde oli selkeä taitekohta Turkin historisssa. AKP rynni 2001 paikallisen talouskriisin jälkeen keskustaoikeiston tontille tietyillä islamistisilla painotuksillaan. Toisaalta terrorinvastaisen sodan aikana Turkki oli myös toimiva kumppani lännelle. Tässä vaiheessa EU-jäsenyyteen tähtääviä reformeja kuitenkin vielä tehtiin, mutta ne hiljenivät 2005 ja loppuivat tyystin 2008. AKP:lla oli aitoa ja laajaa kannatusta läpi yhteiskuntaluokkien. Kurdeillekaan AKP ei ollut aluksi huono vaihtoeto aiempiin verrattuna. mutta 2010-luvulla puolue lähti nopeasti autoritaarisempaan suuntaan. Istanbulin karismaattisen Ergodanin talousliberalismin ajateltiin johtavan myös suvaitsevampaan ja demokraattisempaan Turkkin ja aluksi vähän tältä näyttikin. Mutta käännös oli raju.

Näiden asioiden osalta Turkin aikajan muistuttaa 2000-luvulla hieman Venäjää. 2011 vaalivoiton jälkeen AKP otti kaikki Turkin valtioinstituutiot haltuunsa. Tämä sai aikaan voimakkaitakin mielenosoituksia, mutta ne tukahdutettiin. Aiemmin Ergodan oli tehnyt yhteistyötä ns. Gülem-liikkeen kanssa, mutta senkin kanssa tuli välirikko 2013 ja pelkän AKP:n vallan kasvattamisen sijaan kasvatettiin Erdoganin valtaa ja mielipidevankien määrä kasvoi voimakkaasti. Ulkopoliittisesti Syyrian sisällissota ollut tietysti hiljattain merkittävä ulkopoliittinen tapahtuma Turkille, joka tuki suoraan sunnikapinallisia, joskin hieman naaivisti ajatellen, että kaikkiä sunnit olisivat suoraan kääntyneet Al Assadin alaviitteja vastaan
Entinen kemalistinen mahtipuolue CHP on 2000-luvulla jäänyt oppostiopuolueeksi, mutta selvästi suurimmaksi sellaiseksi. Kannatus on ollut välillä 25-35%. Jotkut ovat pitäneet sitä taantumuksellisen kemalistisena joka ei pysty sopeutumaan uuteen maailmaan, mutta ei tämä ei liene koko totuus. 2016 kesällä oli myös hämärä vallankaappausyiritys, jonka taustoista ei selvää. Valtava määrä ihmisiä vangittiin Erdon ote totisesti tiukentui ja Turkkia sorvattiin vielä enemmän presidenttivaltaiseksi. 2018 Erdo sai yli 50% pressanvaalien äänistä ja enemmistön parlamenttiin.
Yhteenveto
Kirja keskitty tosiaan aika tiukasti aatehistoriaan kuvaten Turkin johtajia, puolueita, aatteita, sotilasvallankaappauksia ja muita merkittävimpiä poliittisa tapahtumia. Tässä mielessä fokus oli mukavallakin tavalla tarkka ja kirja antoi hyvän yleiskuvan aiemmin itselleni hyvin tuntemattoman Turkin poliittisesta historiasta. Toisaalta tulokulma oli myös hivenen puiseva. Kirja oli kuitenkin ihan hyvä. Suosittelen pienellä varauksella Turkista kiinnostuneille.