Tämä kirja ei totisesti muistuta edellistä lukemaani ja muistuttaa projektin aiemmista kirjoista eniten John Footin kirjaa The Archipelago: Italy Since 1945. Taustalla on myös samanlainen halu: tutustua sellaisen Välimeren valtion moderniin historiaan, jota en tunne erityisen hyvin. Tosin Kreikan historiaa tunnen vielä hyvin paljon Italiaakin heikommin, joten ajattelin, että tästä varmasti oppii paljonkin. Kyseessä on brittihistorioitsija Roderick Beatonin kirja Greece – Biography of a modern nation.
Motivaationa toimii myös se, että Kreikka on monista eroista huolimatta muutamilla mielenkiintoisilla tavoilla Suomen kaltainen valtio. Se on pienehkö valtio maantieteellisesti hyvin idässä, joka kuitenkin kylmän sodan aikana päätyi rautaesiripun länsipuolelle.
Tiivistelmä
Kirja kertoo nimensä mukaiseesti modernin Kreikan valtion historian sen synnytysyrityksistä finanssikriisin jälkeisiin vuosiin asti. Toisin kuin yleensä Kreikasta puhuttaessa antiikki ei ole osa tätä kirjaa. Muinaiseen Kreikkaan viitataan vain sikäli kun se liittyy myöhempiin tapahtumiin. Kirjan nimen elämänkertaosa(Biography) on kirjoittajan mukaan valittu siksi, että hän ei itse ole kreikkalainen ja kuvaa elämänkerran kirjoittajan tapaan kohdettaan tietyn etäisyyden päästä ulkopuolisena.
Kirja jakautuu intron jälkeen yhteensä 12:sta kappaleeseen, jotka kuvaavat kappaleesta riippuen noin vuosikymmentä tai joitakin vuosikymmeniä. Kirjan otteen voisi sanoa olevan kohtuullisen perinteinen historiankirjoille. Kreikan historiaa käydään läpi kronologisesti, keskittyen sotiin ja suuriin poliittisiin mullistuksiin sekä aikojensa mahtimiehiin.
Varhaishämärästä moderniin valtioon ja sisällissotaan
Kirjan kaksi ensimmäistä varsinaista kappaletta kuvaavat sataa vuotta ennen modernin Kreikan valtion syntyä vuodesta 1718 vuoteen 1821. Noina vuosina nykyinen Kreikka oli tukevasti osa aikansa suurvalta Ottomaanien imperiumia. Toisaalta kreikkaa puhuvia ortodokseja asui merkittäviä määriä selvästi Nyky-Kreikkaa laajemmalla alueella nykyisten Turkin, Bulgarian, Romanian, Ukrainan ja Balkanin maidenkin alueella, joissa kreikalla oli jossain määrin sivistyskielen asema ja kreikkalaisia saattoi olla hallinnossa melko korkeissakin asemissa. Vastaavasti monilla Nyky-Kreikan saarilla vaikutti suuret muslimipopulaatiot.
Kuten about koko Eurooppaa, myös Kreikkaa heilutteli Ranskan vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sotaretket. Näiden jälkimainingeissa monien muiden maiden tapaan Kreikankin yllä alkoi 1800-luvun alussa leijua kansallisaatteen haamu ja aikansa muutosvoimat. Munapäät kirjoittelivat niin romanttisia kuin rationaalisia hajatelmia siitä, miten kreikan kansa ansaitsee oman valtionsa.
Suunnittelematon vallankumous pääsi valloilleen 1821. Melkein koko 1820-luvun jossain jatkunut verinen itsenäistymissota päättyi lopulta 1829 ja Englannnin sekä muiden aikansa mahtimaiden tunnustama itsenäinen Kreikka syntyi virallisesti lopulta 1830.
1800-luvun kuninkaat
Seuraavat kolme kappaletta kuvaavat vuosia 1832-1913. 1830-luvun moderni Kreikka oli kuitenkin merkittävästi nykyistä pienempi. Nykyisen Manner-Kreikan noin pohjoisempi puolisko ei kuulunut Kreikkaan kuten ei kuulunut Kreeta, tai suuri osa nykyisistä pienemmistäkään saarista. Kreikkaa voikin ehkä hieman yllättäen pitää ensimmäisenä 1800-luvun uutena kansallisvaltiona, josta vasta myöhemmin yhdistyneet Italia ja Saksa ottivat mallia.
Aikansa hengessä uuteen valtioon haettiin kruunupäätä jostain Euroopan jalosuvuista ja tällainen löytyi Baijerista. Kreikan ensimmäiseksi kuninkaaksi(1832-1862) valittiin Otto I. Toki saksalainen teini ei täysin sopeutunut Etelä-Eurooppaan, vaikka toisaalta onnistui pysymään vallassa 30 vuotta. Hänet kuitenkin syrjäytettiin 1862.
Elettiin kuitenkin 1800-lukua eli pakkohan se oli uusi kruunupää löytää ja tällä kertaa sellainen rahdattiin Tanskasta. Kyseessä oli Yrjö I, joka onnistuikin sitten pitelemään kruunua koko 1800-luvun lopun ja vuoteen 1913 asti. 1863 alkoi myös Kreikan laajeneminen kun siihen liitettiin Jooniansaaret ja laajentuminen jatkui 1881 kun se sai haltuunsa myös laajan Manner-Kreikan nykyisen Thessalian maakunnan. 1800-luvun lopulla alettiin myös nähdä suuria muuttoliikkeitä, toisaalta maalta Ateenaan ja Pireukseen, mutta myös ulkomaille erityisesti Yhdysvaltoihin.
Ensimmäinen maailmansota ja Kreikan ekstrasodat
Vuosikymmeniä Kreikka oli ollut alueen ””sympaattinen altavastaaja pikkuvaltio, joka halusi vain suojella kreikkalaisia, mutta kansallisuusaate oli saapunut 1900-luvun alussa vahvasti myös muualle Balkanille ja Kreikka joutui miettimään rajoja myös ”ortodoksiveljiensä” Bulgarian ja Serbian kanssa.
Kreikka totisesti soti 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Ensimmäiseen maailmansotaan se otti varaslähdön kun 1913 se taisteli Serbian ja Bulgarian kanssa Ottomaaneja vastaan, menestyksekkäästi karkottaen näiden joukot Balkanilta. Jakolinjoista ei kuitenkaan päästy yksimielisyyteen vaan sitten Kreikka, Serbia ja Romania myllyttivät Bulgariaa vastaan ja loppujen lopuksi Kreikka laajeni suuresti mantereella karkeasti nykyrajoilleen saaden itselleen myös Kreetan ja muita saaria.
Muslimeja karkotettiin, minkä seurauksena myös kreikkalaisten kyliä ja asumuksia terrorisoitiin systemaattisesti niissä monissa Ottomaanien valtakunnan paikoissa ,joissa kreikkalaisia vielä asui. Muitakin väestönvaihtoja Balkanin alueiden maiden kanssa nähtiin. Tällaisista tapahtumista puhuttiin paljon Jaco Mikanowskin kirjassa, kuinka kansallisvaltioistuminen tuhosi 1900-luvun alussa monia Itä-Euroopan monikulttuurisuuden taskuja.
Juuri sotineena ja pienenä maana suurvaltojen keskellä Kreikka yritti ensin pysyä puolueettomana ensimmäisessä maailmansodassa. Kreikan historian suurmies pääministeri Venizélos ja tuoreehko uusi kuningas Konstantin I olivat myös vähän eri mieltä minkä blokin puolelle pitäisi mennä jos mennään. Konstantilla oli sukuyhteyksiä Saksaan, joten keskusvallat tuntuivat luontevammalta valinnalta kun taas Venizélos oli Churchillin kavereita. Nämä muodostivat hetkeksi omat hallintonsa ja tämä aiheutti vakavan kansallisen kahtiajaon. Liittoutuneet pakottivat lopulta Konstantinin luopumaan kruunusta 1917 ja Kreikka toimi loppusodan liittoutuneiden apurina.
”Sodan loputtua” Kreikka sai itselleen suuren osan nykyistä Euroopan puolista Turkkia sekä merkittäviä alueita Izmirin kaupungin ympäristöstä nykyisestä Anatoliasta. Taistelut jatkuivat kuitenkin vielä Anatoliassa, jossa kreikkalaisenklaavilla ei ollut mahdollisuuksia Ottomaaneja vastaan. Tapahtumia on Kreikassa kutsuttu Vähän-Aasian katastrofiksi. Valtava määrä kreikkalasia, ehkä noin 1,5 miljoona joutui pakenemaa Nyky-Turkin alueelta Kreikkaan ja puolisen miljoona turkkilaista lähti vaihdossa Kreikasta toiseen suuntaan.
Sotien välinen aika ja pitkä toinen maailmansota
Yksi Vähä-Aasian katastrofin seurauksia kuitenkin oli, että nyt valtaisa enemmistö kreikan puhujista asui ensimmäistä kertaa Kreikan valtion alueella. Joskin uusia tulokkaita päätyi myös melko slummimaisiin olosuhteisiin Ateenaan, Pireukseen ja Thessalonikiin. Monien muiden maiden tapaan kommunismi teki pientä nousua Kreikassakin, mutta se oli sotienvälisenä aikana faktisesti kuitenkin suht heikko voima, jota vipuvartena käyttäen valtaan nousi, jälleen aikansa trendien mukaisesti, fasistinen Ioannis Metaxas. Aidon fasistiseksi hallinnoksi Metaxasin hallinto oli kuitenkin yllättävänkin epäekspansiivinen, mikä varmaan osittain selittyy sen asemasta pienehkönä valtioina suurvaltojen puristuksessa.
Jos jotain Kreikan modernista historiasta historian tunneilta muistavat, niin sen että kun Mussolini lähti tekemään Italiasta uutta Välimeren mahtivaltiota, niin kreikkalaiset pistivät ansiokkaasti vastaan ja lopulta Mussolini tarvitsi isoveli Aatua apuun murskaamaan kreikkalaisten vastarinnan. Ja natsimiehitys oli tietysti raaka ja loppuaikoina alkoi ruuasta olla pulaa. Partisaaneja vetäytyi vuoristoon ja kommunistit saavuttivat miehittäjien vastavoimana vahvempaa asemaa. Kreikkalaisten välille tuli lisää ja osittain aiemmasta erilaisia jakolinjoja. Ja toisaalta Neuvostojoukkojen edetessä Itä-Euroopassa ei ollut mitenkään mahdoton skenaario, että ne olisivat edenneet Bulgariasta vielä Kreikkaankin asti.
Ja jakolinjat johtivat lopulta sisällissotaan. Siinä missä Euroopassa pitkälti jälleenrakennus alkoi 1945, Kreikka kävi pitkää veristä sisällissotaa vuoteen 1949, kunnes lopulta viimeisetkin Pohjois-Kreikan kommunistit olivat lyöty ja rippeet paenneet pohjoiseen.
Demokratia juntta demokratia ja finanssikriisi
Kreikka pääsi lopulta toisesta maailmansodasta yli vasta 1950 kun sisällissota oli päättynyt. Kommunismi oli onnistuneesti padottu ja maassa bännätty, johon liittyen maa myös oli ensimmäisiä ja merkittävimpiä Marshall-avusta hyötyneitä. 50-luvulla Kreikkalaisille syntyikin selvästi aiempaa lämpimämmät suhteet Yhdysvaltoihin. Monien muiden Euroopan maiden tapaan 50- ja 60-luku olivat Kreikassa vahvan talouskasvun aikaa ja maa modernisoitui sekä kaupungistui nopeasti. Toisaalta televisio ei vielä ollut millään lailla valtavirtaa ja noina vuosikymmeninä nähtiin Kreikassa merkittävä kotimaisen elokuvatuotannon ja paikallisen populaarimusiikin räjähdys(kommunimista ja joistain muistakin historiallisista jutuista oli kuitenkin syytä olla taiteessa hiljaa).
1967 Kreikka päätyi kuitenkin taas sotilasjuntan haltuun. Kuuden vuoden kuuliaisuus päättyi 1974. 1973 Ateenassa oli ollut jo rajuja opiskelijoiden protesteja, mutta homma päättyi lopulta 1974. 1973 opiskelijoiden tapahtumiin saatetaan viitata polyteknikkojen sukupolvena. Näihin aikoihin sijoittuu myös Kyproksen kriisi. Kypros olisi muiden alueen saarien tapaan voinut päätyä osaksi Kreikka, mutta saari päätyi kuitenkin kahtiajakoon ja maailman syntyi toinen kreikankielinen valtio.
1980-luvulla valtaan nousi lopulta vasemmistolainen PASOK ja toisen maailmansodan sekä sotilasjuntan likapyykkiä lopulta käytiin läpi, mutta vaikka PASOK:ia ja vasemmistoa ei voi pitää yksin syyllisenä Kreikan myöhempiin talouskriiseilyyn, oli 80-luvun politiikka ja silloin kylvetyt siemenet merkittävä osasyy. Kreikalle rautaesiripun romahdus toi mahdollisuuden tiiviimpään yhteistyöhön Balkanin maiden kanssa, mutta tämä jäi suureelta osin tekemättä ja näin suomalaisille oudon lapsellinen tappelu Makedonia-nimestä. Itse opi lapsuudessani, että Makedonia on se valtio ja Balkanilla ja että Kreikallakin on sitten vaan samanniminen maakunta.
Kreikan modernin historian viimeisin kriisi onkin sitten varmaan tuttu jokaiselle yli 20-vuotiaalle. Kreikan finanssikriisi oli niitä asioita, jotka hallitsivat suomalaistakin poliittista keskustelua 2010-luvun alussa. Kreikassa ei Amerikan finanssikriisin alussa ja kriisin startattua kotimaassakaan ihan heti hahmotettu tilanteen vavkavuutta, mutta sittemmin siellä on ”totuttu jatkuvaa kriisiin”, joka aikalailla tuhosi oman ikäluokkani ihmisten mahdollisuudet työelämässä. Kreikka alkaa vasta pikku hiljaa olla osittain ohi tästä kriisistä. Ehkä hieman yllättäen Economist muuten valitsi Kreikan vuoden maaksi, joten ehkä kriisi oikeasti alkanut nyt lopulta helpottaa.
Yhteenveto
Tämä oli Euroopan historian kirjojen lukemisprojektini hitaimmin luettu kirja. Tämä ei johdu siitä, että olisi ollut huono ta ei kiinnostava, mutta se oli pitkä, englanniksi ja myös aika tiivistä tavaraa. Mutta tämä on kuitenkin erittäin hyvä ”perinteisempi” historian kirja. Se myös opetti aika paljon uutta sillä en kauheasti tuntenut Kreikan tai Kaakkois-Euroopan historiaa. Kirja vaati hieman enemmän kirjana, mutta suosittelen sitä henkilölle, joka haluaa tutustua suomalaisten yleensä heikommin tuntemaan kulmaan Euroopassa.