Useamman romaanin lukemisen jälkeen palasin tietokirjan pariin. USA:n Iranin hyökkäyksen ja siitä seurannut öljyhinnannousu sai kiinnostumaan 1970-luvun öljykriisistä. Tämän seurauksena innostuin nappaamaan luettavaksi vähän raskaamman tietokirjan aiheesta. Kyseessä on Meg Jacobsin Panic at the Pump – The energy crisis and the transformation of American politics in the 1970:s.
Tiivistelmä
Reilu 300-sivuinen kirja keskittyy 1970-luvulle, Nixonin, Fordin ja Carterin presidenttikausiin sekä erityissesti kahteen energiakriisin 1973 ja 1979. Se kuitenkin taustoittaa Amerikan öljyntuotantoa sekä öljyn hinnan ja saatavuuden heijastusvaikutuksia USA:n, mutta myös Lähi-Itään ja koko maailmaan. Hyvin tarkasti seurataan energian hinnan vaikutuksia amerikan politiikkaan ja jopa kulttuuriin. Ote on varsin akateeminen
Öljyn etsintä ja aika ennen öljykriisiä
Vuosi 1908 toi amerikkalaisille ensimmäisen massatuotetun Fordin ja siitä tuli amerikkalaisen esikaupungistuvan elintavan symboli. 1900-luvun mittaan amerikkalainen öljyntuotanto kasvoi, mutta hitaammin kuin kulutus. Rooseveltin presidenttikaudella sopuhintainen energia nähtiin jo ihmisten perustarpeena. Kirjan alussa 1900-luvun puolivälin öljybisnestä taustoitetaan myös vanhemman Bushin kautta, joka muutti Länsi-Texasin syrjäseuduille poraamaan öljyä ja tämän seurauksena kiinnitti itsensä republikaaien brändiin kun energian hinnasta käytiin oikeusjuttuja.
Amerikassa oltiin pitkään jo tietoisia öljyn tärkeydestä eikä haluttu olla riippuvaisia ulkomaisesta öljystä, mutta oltiin kuitenkin. Piti olla isot autot ja ilmastointi. 70-luvulle tultaessa 1/3 öljystä oli tuontiöljyä. 1969 Santa Barbaran öljyonnettomuus järkytti ihmisiä ja ympäristöasiat nousivat pintaan ja öljyteollisuus alkoi saada myös vastustusta osakseen. Opimme myös yllättäen, ettei Nixon ollut kauhean ympäristönsuojelun vastainen ja toisaalta tuki markkinatalouden vastaista hintasäätelyä. Lisäksi helpoimmat öljynporauspaikat oli jo käytetty ja mustaa kultaa jouduttiin hankkimaan teknisesti hankalammistakin paikoista. Sitten 1973 syksyllä iskee todellinen kriisi.
Jom Kippur sota
Vuoden 1973 Jom Kippur sota ja arabimaiden toimet järkyttivät maailman energiamarkkinoita. Amerikkalaisten kotikentän ongelmien ohella se myös himmensi Yhdysvaltojen supervalta-asemaa kun sen liittolaiset lähtivät miettimään öljydiilejä sen ohi, koska kriisi saattoi vaikuttaa niihin vielä Amerikkaa enemmänkin. Kirjoittajame myös miettii, että olisiko Nixon voinut selvitä samaan aikaan tapahtuneesta Watergatesta, mikäli ei olisi ollut niin epäsuosittu energian hinnan takia. Hallinto antoi paljon suosituksia energian säästämiseksi, mutta säätelyä haluttiin yrittää välttää. Esimerkkeinä ongelmien laajudesta oli, että Uudessa Englannissa pidettiin pidempi joululomia, jottei koulurakennuksia tarvitsisi lämmittää yhtä pitkään ja paikoittelen mietittiin autourheilun mielekkyyttäkin. Ongelma kuitenkin eskaloitui ja syksyllä itsenäiset rekkayrittäjät, republikaaneille keskeinen keskiluokkaisten pienyrittäjien segmentti ryhtyi aktiiviseen protestointiin.
1974 protestit muuttuivat vielä isommiksi,opa väkivaltaisiksi ja kriisi alkoi heijastua kaikkeen mahdolliseen. Ensimmäinen öljykriisi jätti tunteen että Amerikkaman voittamattomuus oli vaakalaudalla. Lähi-Itä muuttui näiden tapahatumien myötä Amerikan ulkopolitiikassa aiempaa keskeisemmäksi, ajankohtana jolloin neoconit kuten Greenspan, Cheyney ja Rumsfeld saapuivat Washingtoniin. General Ford tulee Nixonin tilalle, mutta republikaanit saavat veretseisauttavan vaalitappion. Ford taipuu myös painostuksen alla kompromisseihin ja antaa puhdasoppisemmalla varjoissa lymyilevälle Ronald Reagnille ammuksia. Reganin ohella toisaalta myös Jimmy Carter näyttäytyy ulkopuolisena vaihtoehtona.
Carterin nousu ja tuho
Carter tuli etelästä, ja markkinahenkisenä pikkubisnesmiehenä, joka oli vähemmän tottunut poliittisiin peleihin, erosi roseveltisistä perinteisemmistä demokraateista. Carterin linja oli selvästi energian kulutuksen vähentäminen, mikä ei ollut kovin suosittu tulokulma juuri kenenkään mielestä. 1977 talvi oli myös historiallisen kylmä ja nähtiin taas monenlaisia ongelmia, esimerkiksi ristiriitoja eri osavaltioiden välillä. Lämpimmämissä ja lähempänä öljyntuotantoa sijaitsevissa osavaltioissa kuultiin heittoja kuten ”Let yankees freeze”. Carte alkoi lähteä tiukemmista energian säätelyistä hieman markkinahenkisempään suuntaan, mutta monien mielestä vesitetysti. Jälleen nähtiin laajasti lähes salaliittohenkisiä tulkitoja siitä, että energiaongelmat ovat vain yritysten ahneuden aiheuttamaa. Carter alkoi olla kaikinpuolin ongelmissa ja välivaaleissa tuli tappio.
Carterin ongelmat eskaloituivat 1979 Iranin islamislaisen vallankumouksen jälkeen, jolloin energiaongelmat muuttuivat jälleen kriisiksi. Nähtiin vastaavia ongelmia kuin vuoden 1973 energiakriisin aikana, mutta vielä pahemmassa muodossa. Yhtenä esimerkkinä jotkut alkoivat laittoivat lyijyllistä bensiiniä lyijyttömiin tankkeihinsa ja tuolloin nähtiin Los Angelesin paimpia smogeja koskaan. Pahimmat ongelmat helpottivat kesällä 1980 kun Saudi Arabia lisäsi tuotantoaan, mutta Carter oli energiaongelmien ohella menettämnyt myös ulkopoliittista uskottavuuttaan Iranin panttivankikriisin ja epäonnistuneen pelastusoperaation takana. Intellektuellimmat neoconit huolestuivat myös Neuvostoliiton hyökkäyksestä Afganistaniin ja miten se saattaisi vaikuttaa Lähi-itään ja USA:n tuontiöljyyn. Inflaation oli Cartetin kauden lopussa myös korkealla tasolla.
Reagan
Carterin epäonnistumisiin iski myös muuan Ronald Reagan. Bush oli esivaaleissa establishmentin vaihtoehto, joka ei kuitenkaan innostanut kansaa samalla tavalla. Carter ei puolestaan oikein innostanut omiaan ja sen seurauksena Reagan voitti 1980 vaalit, vaikkakaan ei valtavalla margiaalilla. Reagan lopetti, tai ainakin sai kunnian 70-luvun ongelmien loppumisesta. Hän kyllä toi markkinoita öljymarkkinoille, veronalennuksia ja vähät välitteli ympäristöasioita.
1980-luvulla saatin USA:ssa myös uusi öljyesiintymiä hyödynnettyä, OPEC:n voima heikkeni ja energiatehokkaampi teknologia auttoivat. Toisaalta halvempi öljy ja tuontiöljy myös ajoi Bushin vanhan kotipaikkakunnan Texasin Middlandin paikallispankin konkurssiin. Ulkopolitiikassa Persianlahden tärkeys korostui ja sinne siirrettiin lisää joukkoja, erityisesti Irakin ja Iranin sodan takia. Reaganin poliittinen hyökyaalto nähtiin sitten 1984 kun vastaehdokas Mondale onnistui presidentinvaaleissa voittamaan vain oman kotiosavaltionsa Minnesotan. 80-luvun mustatsta maanantaista ja muista ongelmista kyyninen loppupäätelmä kuitenkin että on kivempi ”potkia perseistä” Lähi-Idässä kuin yrittää säästää energiaa.
Yhteenveto
Kirja oli varsin tiivistä tekstiä ja akateemisella otteella kirjoitettu. Se kuitenkin kertoi varsin seikkaperäisesti eikä kuitenkaan turhan kuivakkaasti 1970-luvun amerikkalaisesta politiikasta ja energiakysymysten merkityksellisyydestä. Ihan suositeltavaa luettavaa jos aihepiiri kiinnostaa.