Saatuani kesällä luettua David Foster Wallacen notoriöösin mammuttiromaanin Päättymätön Riemu, teki minun mieli tutusta kirjoittajaan ja hänen tuotantoonsa hieman enemmän. Päätynen vielä lukemaan hänen esseitään ja novellejaankin, mutta jatkoin tutustumista D.T. Maxin elämäkerralla.
Tiivistelmä
Vajaa neljäsataasivuinen kirja jakautuu kahdeksaan kappaleeseen ja kertoo kattavasti ja kronologisesti David Foster Wallacen elämästä lapsuudesta aina vuoden 2008 itsemurhaan asti. Maantieeteellisesti liikutaan niin Illinoisin yliopistokaupungeissa, Tucsonissa, Uudessa Englanissa kuin Kaliforniassa ja lyhyesti muuallakin. Wallacen toisaalta materiaalisesti verrattain vaatimattomassa elämässä liikutan kuitenkin erittäin arvosettujen opinahjojen ja elitististen kirjallisuuspiirien maailmoissa. Henkilökohtaisen elämän ohella kirjassa käydään kattavasti läpi myös Wallacen kaikki yhtään merkittävämpi kirjallinen tuotanto eikä Infinite Jest saa vaikuttavuudestaan huolimatta kohtuuttoman suurta huomiota.
DFW:n elämä
David Foster Wallace vietti varsin mukavan ja suojatun lapsuuden Illinoisin pikkukaupungissa, jossa äiti toimi englannin professorina ja isä filosofian professorina. Tällaiset vanhemmat eivät suoranaisesti yllätä Wallacen hahmoon tutustuttuani. Wallacelle ja tämän sisaruksille luettiin paljon ja hän oli pienestä pitäen innokas lukija. Hän pärjäsi jo nuorena hyvin koulussa, muttei kuitenkaan erityisesti erottunut muista lapsista. Lukemisen ohella Wallace toki myös pelasi tennistä, jossa hän vaikutti nuorena olevan lahjakas. Kielioppinatsiäiti ja tennis ovat vahvasti tietysti näkyvissä myös Päättymättömässä riemussa.
Wallace jatkoi opintojaan Massachutestin Amherstissa, jossa opiskeli filosofiaan ja kirjoitti opinnäytetyönsä Wittegensteinista, joka on yksi suurimman vaikutukseen häneen tehneistä ajattelijoista. Toinen noina aikoina häneen vaikutuksen tehnyt hamo oli Thoma Pynchon, jonka Gravitys rainbowta on notoorisyydessään verrattu Infinite Jestiin, mutta Wallace luki sen viikossa. Wallce oli vähän oudon tyypin maineessa, mutta ei ollut kuitenkaan suoranaisesti ulkopuolinen. Hänellä oli kavereita ja sai huomita myös tytöiltä. Välkky Wallace saattoi myös kirjoittaa joidenkin kanssaopiskelijoidensa koulutöitä. Max kuvaa myös mielenkiintoisesti Wallacen käytöstä muita ihmisiä kohtaan usein oudoksi yhdistelmäksi ylimielisyyttä ja ylikohteliaisuutta. Herkkä taitelijamme sai Amherstin vuosinaakin kuitenkin kaksi masennuskohtausta.
Hän onnitui kuitenkin kirjoittamaan debyyttiromaaninsa The Broom of the System vähän sen jälkeen kun oli kirjoittanut opinnäytetyönsä Luddesta ja tajusi pitävänsä enemmän kirjallisuudesta kuin filosofiasta. Hänen kirjoittajakouluvaihtoehtoinaan olivat Iowa ja Arizona, mutta hän päätyi Arizonan Tucsoniin josta sai myös stipendin. Mielenkiintoisesti mainitaan Iowan koulun läpikäyneiden tyylin muistuttavan Philip Rothia, jonka töistä olen itse nauttinut, mutta jost Wallace ei ilmeisesti niin innostunut. Arizonan ilmaston aiheuttama hikoilu, oli myös käytännön syy, joka johti hänet käyttämään ikonistana otsahuiviaan. Myös Arizonassa hän koki masennusta, mutta silti sai kirjoittamansa romaanin julkaistuksi.
Tämän jälkeen hän palloilee moneen suuntaan. Hän palaa Massaschutesiin opettajaksi ja on omistaunut hyvä opettaja, jonka omistautuminen vie kuitenkin hänen mehujaan. Hän kokee jälleen massennuskohtauksia ja vahemmat joutuvat maksamaan hänen hoidostaan. Hän koittaa palata vähäksi aikaa Tucsoniin, kunnes hakee ja pääsee lievästi sanottuna vaativaan ohjelmaan lukemaan filosofiaa Harvardiin, mutta jättää homman melko pian kesken päätyen yrittämään itsemurhaa.
Lopulta hän päätyy vieroitukseen Bostonissa. Siellä hän tietysti saa paljon ideaa ja materiaalia päättymätöntä riemua varten, vaikka ”älykkäänä” hänen on vaikea ymmärtää vieroituksen epälogisia mantroja. Hän myös tapaa Don Gatelyn hahmon esikuvan ja opimme, että pään laittaminen hissien ovin väliin oli asia, jota Gatelyn esikuva oikeasti nuorena harrasti. Vieroituksessa Wallace myös kokee tuskaa siitä, tuleeko pystymään kirjoittamaan kokonaan raittiina. Tätä elämänvaihetta seuraa myös maaninen ja vainoava suhde häntä itseään seitsemän vuotta vanhempaan naiseen. Lopulta saa opettajanpaikan Illinoisin Bloomingtonissa jossa tekee työnsä kunniakkaasti. Peruskursit eivät työllistä niin paljon eivätkä vie liikaa energiaa kirjoittamiselta. Wallce on kuitenkin huolittelemattomata ulkonäöstään huolimatta ”perinteisen” tiukka opettaja oppilailleen.
Hänen ensimmäiseen enemmän huomiota saaneet artikkelit keskittyivät rappiin ja pornoon. Hän kirjoitteli myös novellikokoelmaa, jonka julkaisemiseksi saa taistella. Bloomingtonin aikana hänen mangusooppuksensa Päättymätön riemu myös lopulta julkaistaan. Hän sai kuitenkin taistella paljon kustannustoimittajansa kanssa, joka halusi ja onnistui lyhentämään kirjaa. Tämä on myös yksi syy loppuviitteiden käyttöön. Viimeinen taistelu Wallacella oli kielentarkastajien kanssa, jotka eivät aina ymmärtänee hänen erikoista ja paikoitellen tarkoituksella kielioppia rikkovaa kirjoitustyyliään.
Lopulta hän pääsi kirjakiertuelle (jota kuvaavasta elokuvasta End of tour itseasiaa nautin), jonka esiintymisistä hän ei suoranaisesit nauttinut, mutta hän kykeni kuitenkin ne hoitmaan. Tässä ajanjaksolla nostetaan kuitenkin esiin myös Wallacelle kyseenalaista mainetta tuonut tapa paneskella fanejaan ja vielä kyseenalaisempi tapa harrastaaa sseksiä AA-tapaamisissa tuttujen naisten kanssa, jota tuossa skenessä ei ilmeisesti kauheasti arvosteta. Pian kirjan julkaisun jälkeen hän kirjoitti myös yhden tunnetuimmista teksteistään Supposedly funny thing I never do again, jota en sivumennen sanoen ole koskaan vielä lukenyt. Infinite Jest ei saanur vain hyviä arvioita, mutta voittopuolisesti niitä ja nousi massiiviseksi kirjallisuustapaukseksi.. Häntä myös verrataan Cobainiin jonkilaisena kirjallisuuden grungena ja tietysti Wallacella Cobainin elämissä oli jotain muutakin yhteistä, kuten myöhemmin opimme.
Infinite Jestin jälkeen Wallace kirjoitti, mutta 2000-luvulle tultaessa hänellä alkoi olla ongelmia kirjoittamisensa kanssa. Hän oli saanut itselleen sen varallisuutta, että olisi voinut lopettaa opettamisen. Hän jatkoi sitä, muttaen Kaliforniaan Pomonaan, jossa hänellä oli lahjakkaampia oppilaita ja jarkoi romaanin sa Pale kingin kirjoittamista, joka kuitenkin eteni hitaasti. Infinite Jestin lukijoita ei varmaankaan kauheasti yllättänyt, että Wallace oli kova katsomaan televisiota, eikä välttämättä laatu-tv:tä joskin mielenkiintoisesti hänen kerrotaan pitäneen suuresti omastakin suossiki tv-sarjastani The Wiresta. Pomonan aikana Wallce eli vakiintuneen oloista rauhallista elämää, hän oli mennyt naimisiin ja budhalaisuudesta kiinnostuttuaan nautti yhä enemmän elämän yksinkertaisistakin asioista. Mielenterveysongelmat eivät kuitenkaan kadonneet, vaan hän lopulta hirtti itsensä 2008. Jotkut ovat veistelleet hirtehistä huumoria, että riippuvuudesta ja riippuvuttaa aiheuttavasta viihteestä kirjoittanut Wallace riisti oman henkensä pari kuukautta sen jälkeen kun Twitter julkaistiin…
Päättymättömän riemun selitykset
Yksi kiinnostuksen kohde tätä kirjaa kohtaan oli, että halusin tietää, mistä Wallace on Päättymättömään Riemuun ammentanut asioita. Wallace kirjoitti mammuttiteostaan jo vuodesta 1986 lähtien, eli aloituksesta julkaisuun meni noin 10 vuotta. Max näkee, että kirjan kolme eri toisiinsa ristiävää tarinaa on kirjoitettu eri tyyleillä. Incandenzan perhe humoristisesti, Quebec-viihde postmodernisti ja parantola uusvilpittömästi. Itselle yllätyksenä tuli, että Päättymättömän riemun toiseksi tärkeimpänä tapahtumapaikkana toimiva Arizanon Tucson oli kaupunki, jossa Wallace on itse viettänyt vuosia. Itselleni tuttuja asioita olivat tennis, päihteet ja äiti.
Yhteenveto
Kirja oli hyvin tyypillinen elämäkertakirja, mutta tekee asiat hyvin. Onko tästä sen enempää sanottavaa. Jos DFW:n hahmo kiiinnostaa, ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.