Yhdysvaltoja käsittelevien kirjojen lukeminen jatkui tällä kertaa Terry H. Andersonin kirjalla Bush’s Wars(2011). Irakin sodan alkamisesta on jo yli 20 vuotta, mutta sen jälkikaiut ovat selvästi vaikuttaneet myöhempien vuosikymmenten politiikkaan ja nykyhetkeen asti, joten mietin tämän olevan ehkä ihan hyvä kirja nyky-Amerikan ymmärtämiseksikin. Omat muistot Irakin sodan tapahtumista ovat aika hajanaisia, jos niitä yritän koota.
Tiivistelmä
Noin 230-sivuinen kirja muodostuu kahdesta taustoittavasta kappaleesta, jotka kuvaavat Irakin, sen lähialueiden sekä al-Qaidan historiaa. Seuraavat kappaleet kuvaavat aikaa juuri ennen terrori-iskuja ja aikaa välittömästi niiden jälkeen, sitten sodaan valmistautumista ja sen ensimmäisiä kuukausia, kolmas kappale kuvaa tilanteen kriisiytymistä ja ongelmia, sitten Bushin sodan pitkittymistä ja lopuksi vielä lyhyesti Irakia Obaman presidenttikauden alussa. Kirja on tiivis, mutta melko kattava tiivistys Bushin sodista, hyödyntäen monia aikaisempia aiheesta kirjoitettuja tekstejä.
Irakin, Lähi-Idän ja Al Qaidan historiasta
rakin ja Lähi-idän historiasta opin aiemmin tänä vuonna paljon lukemastani ”Arabien historia” -kirjasta. Irakin varhaisemmasta historiasta nostamisen arvoisia asioita ovat ehkä esimerkiksi pitkä historia alkaen Kaksoisvirranmaan varhaisista sivilisaatioista, Aleksanteri Suuren valloitusretkiin, islamin jakautumiseen ja joidenkin shiiojen pyhien paikkojen jääminen nykyisen Irakin rajojen sisälle, ottomaanien pitkä aikakausi ja kolonialismi, jossa Irakin rajojen sisään sullottiin kolme etnistä ryhmää: kurdit, shiiat ja sunnit, kuitenkin luoden Kuwaitista oman maansa.
Sunnien alueella Tikritin kaupungin lähistöllä köyhään perheeseen syntyi 1937 poika nimeltä Saddam. Tämä tausta auttoi häntä poliittisena puhuttelemaan maan köyhempää väestönosaa liitettyään jo nuorena Baath-puolueeseen. Pian presidentiksi noustuaan Saddam yritti hyödyntää naapuri-Iranin epävakautta pikavoittojen toivossa, ajautuen kuitenkin lähes vuosikymmenen kestäneeseen katkeraan sotaan, jossa USA epäsuorasti tuki Saddamia. Tämänkin takia Saddamin hyökkäys Kuwaitiin tuli monille yllätyksenä, koska ei uskottu, että hän julkeaisi tuollaiseen tempaukseen. Yhdysvaltojen moderni armeija tunnetusti löi Saddamin joukot nopeasti, kun he hommaan lähtivät, mutta silloin hallinto ei kuitenkaan halunnut mennä loppuun asti Bagdadiin, koska pelättiin valtatyhjiötä… eikä haluttu uhrata liikaa amerikkalaisia sotilaita. Monet irakilaiset myös katkeroituivat Amerikkaa kohtaan, koska se oli propagoinut irakilaisia kapinaan Saddamia vastaan, mutta ei auttanut niitä, jotka siihen ryhtyivät, vaan nämä jäivät omilleen ja monissa tapauksissa maksoivat tekemisistään hengellään. Irakia kuitenkin kuritettiin pitkään kovilla sanktioilla, joiden kohteeksi Irakin siviiliväestökin joutui, mutta vuosituhannen vaihteen lähestyessä näitä oli lievennetty, maan talous kasvoi ja tilanne näytti hiukan paremmalta.
Bushin kauden alusta 9/11:n jälkimaininkeihin
Terrorismi ei todellakaan ollut 2001 alkuvuodesta virkaan astuneen presidentti George W. Bushin prioriteeteissä korkealla. Bushin saatettiin myös katsoa olevan jopa edeltäjäänsä Clintonia isolationalistisempi, ja hän priorisoi ohjuskilpeä terrorismin torjuntaa tärkeämmäksi. Toki toisaalta nyt tiedämme, että jo tammikuussa suljettujen ovien takana pidettiin Cheneyn johdolla aivoriihtä Irakin tulevaisuudesta. Irving Kristalin ja Norman Podhoretzin kaltaiset neokonservatiiviset hahmot, jotka näkivät Vietnamin sodan loppuratkaisun hävettävänä luovuttamisena, vaikuttivat vahvasti taustalla Bushin hallinnon ajattelussa. Mielenkiintoisesti tämän ajanhetken never Trump -republikaanit kuten William Kristol ja David Frum mainitaan myös ohimennen neokonservatiivisina taustavaikuttajina. Ja vaikka Bush oli monilla tavoilla konservatiivi ja born again -kristitty, joka ainakin halusi olla kansaa yhdistävä hahmo ”compassionate conservatism” -ajattelullaan.
Hallinto oli kyllä saanut terrori-iskuista paljon varoituksia. 10.9.2001 siepattiin viesti ”tomorrow is zero hour”, mutta kukaan ei kääntänyt sitä. Toisaalta jälkeenpäin on myönnetty, että iskuja olisi ollut vaikea estää siinä mielessä, että tekijät olivat olleet aiemmin kiltisti ja tehneet pohjatyönsä kunnolla. Irakista ruvettiin puhumaan heti iskujen jälkeen ilman hyviä syitä, ja tässä kohtaa Amerikalla oli takanaan lähes koko maailman tuki. Jopa Le Mondella oli otsikko. Amerikka kuitenkin valui syvälle terroristi-islamisti-paranoiaan, jota osittain toki auttoivat välittömästi iskujen jälkeen lähetetyt pernaruttokirjeet.
Osama, Pahan akseli ja valmistautuminen sotaan
Osama bin Laden syntyi paria kuukautta vajaata 20 vuotta Saddam Husseinin jälkeen ja niinä vuosina, kun Saddam alkoi liittyä Baath-puolueeseen. Siinä missä Saddam syntyi surkeisiin oloihin, syntyi Osama varakkaaseen rakennusbisneksellä vaurastuneeseen saudisukuun, jonka patriarkalla oli elämänsä aikana reilu 20 vaimoa, ja Osama oli ilmeisesti 15:s 57:stä lapsesta. Hänellä oli normaali ja aika sekulaari lapsuus 14-vuotiaaksi asti, jolloin piku-Osama sai uskonnollisen herätyksen. Hän vihasi, että Kuwaitin sodan yhteydessä amerikkalaisjoukkoja marssi islamin pyhillä mailla. Tuon jälkeen hän suuntasi Sudaniin ja sitten Afganistaniin. Taliban syntyi 1994 ja nousi valtaan pari vuotta myöhemmin 1996, kieltäen islamilaisen lain tulkintansa mukaan monia asioita. Kieltolistan pituutta kuvaa hauskasti kuitenkin, että siihen sisältyivät myös leijat.
Vaikka Irak pyöri kovasti Bushin hallinnon suunnitelmissa iskun jälkeen (ja jo ennen sitä), Afganistaniin lähdettiin Osaman perään ripeämmin, jo noin kuukausi iskun jälkeen. Etnisesti hajanaisessa Afganistanissa oli paljon heimojohtajia, joita USA voiteli ja sai tekemään likaista työtä maan haltuun ottamiseksi, joskin nämä toki myös lypsivät härskisti rahaa kartuttaen henkilökohtaista omaisuuttaan. Talibaneilla ei ollut modernia kalustoa, jolla taistella amerikkalaisia ja pohjoisen liittoumaa vastaan, ja 78 päivää sodan alkun jälkeen Talibanin sydänmaiden Kandaharkin oli jo lyöty. Bin Laden piilotteli kuitenkin Tora Boran vuoristojen tunneleissa ja pääsi pakenemaan sieltä laajemmalle pashtualueelle Pakistanin puolelle. Näihin aikoihin tulivat myös ensimmäiset vangit Guantanamoon, joskin jotkut olivat vääriä ilmiantoja, kun heimojohtajat vasikoivat vihollisiaan väärin tiedoin
.2002 alkuvuodesta alkoivatkin sympatiat Amerikkaa kohtaan vähentyä. Bush piti puheen pahan akselista, ennakoivasta iskusta, ja Irakin sotaa alettiin ajaa aiheena kuin käärmettä perseeseen. Donald Rumsfeld esitti hämärän tarinan, että al-Qaidan tyyppi olisi tavannut irakilaisia Prahassa. Oli epäselviä teorioita, että Nigeristä olisi rahdattu uraania Irakiin. Ja hei, entä jos terroristit saavatkin joukkotuhoaseita? Kesällä 2002 käytännössä tehtiin päätös Irakin sodasta hiljaisesti hallinnossa. Colin Powell esitti hieman kriittisempiä näkemyksiä Bushille, mutta valtavirta oli sitä mieltä, ettei ”savuavan aseen haluttu vaan muuttuvan sienipilveksi”. Bill Kristol totesi, että sota ”could have terrifically good effects through the Middle East”. Hillary Clinton puhui Saddamin hirveyksissä hiukan maltillisemmin väläytellen myös diplomatian vaihtoehtoa, kun taas John McCain oli aggressiivisesti sodan aloittamisen kannalla. CIA:n skeptiset raportit Irakin joukkotuhoaseista eivät kelvanneet.
Hämärien joukkotuhoaseteorioiden taustalla oli neljä päälähdettä, joista kenelläkään ei oikeasti ollut kovin kattavia tietoja tai he eivät edes olleet luotettavia: 1. Naji Sabri, Irakin entinen ministeri, joka kertoi, että voi olla jotain kaasuja, mutta ei käytännössä joukkotuhoaseita. 2. Libi, joka oli kuulusteluissa kiduttamalla saatu keksimään yhteys Irakin ja al-Qaidan välille. 3. Chalabi, bisnesmies mutta ehkä epäluotettava. 4. Rafid Ahmed Alwan al-Janabi eli ”Curveball”, joka mainitsi liikkuvat laboratoriot, ja se oli hyvä naru, josta vetää. 11.10.2002 meni läpi äänestys 77–23, mukaan lukien Biden ja Clinton. Tuon jälkeen nähtiin massiivisia protesteja niin Amerikassa kuin muilla mantereilla, mutta amerikkalaiset eivät tunnetusti perääntyneet, vaan reaktiot olivat enemmän sellaisia kuin projekteja nimetä ranskalaiset perunat vapausperunoiksi.
Mission Accomplished?
19.3.2003 Bush piti puheen, joka oli viimeinen niitti sodan alkamiselle, ja samana päivänä iskettiin ohjuksilla Saddamin palatsiin, jossa hänen tiedustelutietojen mukaan sanottiin olevan, mutta eipä ollut, ja vain pari tuntia myöhemmin Saddam itse tuomitsi hyökkäyksen. Varsinaiset isommat pommitukset ja ohjusiskut alkoivat 21.3., ja ne kyllä löysivät pääsääntöisesti tehokkaasti maaleihinsa. Amerikkalais- ja brittijoukot lähtivät samalla etenemään kohdaten sekä määrältään että laadultaan heikkoa vastarintaa. Irakin armeijasta ei ollut niin paljon joukkoja rajojen lähellä, ja ne olivat varustettuja varsin vanhanaikaisella kalustolla ja moraali oli heikko. Kovinta vastarintaa tekivät uskonnollisesti fanattiset Fedayin ihmiset, aiheuttaen pieniä tappioita. Irakissa kovinta vastarintaa amerikkalaisille tuntui alussa tekevän kuitenkin sää, sillä kovat hiekkamyrskyt oikeasti hidastivat amerikkalaisten etenemistä alkuvaiheissa. 3.4. tie Bagdadiin oli kuitenkin auki, ja amerikkalaiset saapuivat kaupungin reunoille varmistaen lentokentän ja ajaen nopeasti panssaroiduilla ajoneuvoillaan kaupungin läpi iskien tärkeisiin kohteisiin. Saddamin hallinto oli romahtanut vain kolmessa viikossa, ja uhreja amerikkalaisten puolelta oli tuossa kohtaa vain 122 ja briteillä 33. Symbolinen huippuhetki oli, kun irakilaiset kaatoivat Saddamin patsaan 9.4. 1. toukokuuta Bush piti surullisen kuuluisan ”Mission accomplished” -puheensa lentotukialuksen kannella. Kuitenkin Tikritissä joku ampui amerikkalaisia kohti. Amerikkalaiset ampuivat takaisin tappaen 17 ja haavoittaen 70. Bagdadin kaatuminen ei ollut tarkoittanut vastarinnan loppua.
Pian hallinnon kaatumisen jälkeen Bagdadissa alkoi hallitsematon ryöstely, ja ryöstely oli monipuolista. Vanhat Baath-puolueen jäsenet veivät arkistoja ja tietokantoja, joista heidät saatettaisiin tunnistaa tai ihan vaan tehdäkseen kiusaa amerikkalaisille. Jotkut ryöstelivät Irakin muinaisten sivilisaatioiden antiikkisia aarteita. Perusryöstelyä oli viedä kaikki tietokoneet, televisiot, ilmastointilaitteet ja kaikki elektroniikka, joka irti lähtee. Joillekin kelpasi matalimman jalostusasteen tavarakin. He riipivät rakennuksista irti metallia, ja miehityksen jälkeen metallin hinta oli Lähi-idässä alhaalla, kun sitä oli riivitty niin paljon rakennuksista ja myyty harmailla markkinoilla. Ehkä tulevaisuuden kannalta ongelmallisinta oli Saddamin armeijan ja poliisin asekätköjen ryöstely. Näistä ei miehittäjillä ollut hyvää kuvaa, ja valtava määrä aseita valui eri militioille ja mahdollisti tulevaa vastarintaa. Irakilaiset olivat myös pettyneitä siihen, että amerikkalaiset miehittäjät tekivät minimaalisen vähän ryöstelyn estämiseksi. Ainoa rakennus, jota tunnuttiin vartioivan vahvasti, oli öljyministeriö…
Monimuotoinen ryöstely tietysti myös kuvaa yleisempää anarkiaa, joka Bagdadissa vallitsi. Kun hallinto oli kaatunut ja Baath-puolueen virkamiehet ja arkisten asioiden pyörittäjät katosivat ja hommat lakkasivat toimimasta. Vaikka Saddamista ei laajasti oltu pidetty, perusasiat kuten sähkö, vesijohtovesi, jätehuolto yms. olivat sentään toimineet verrattain hyvin. Nyt näidenkin perusasioiden kanssa oli ongelmia. Taustalla oli ongelma, että vaikka hyökkäys ja sotatoiminta oli suunniteltu melko hyvin, miehitystä ja jälleenrakennusta ei. Neokonservatiiveilla oli naiivin oloinen oletus, että irakilaiset kyllä pitävät perushommat pyörimässä ja lähtevät heti yksiin tuumiin jälleenrakentamaan maata. Aikansa ylivoimaisella huipputeknologialla operoinut USA:n armeija saattoi hoitaa sotatoimet verrattain pienehköillä joukoilla, mutta maan hallintaan ja turvallisena ja toimivana pitämiseen olisi tarvittu enemmän joukkoja. Pian alettiin myös kysellä, että mites ne joukkotuhoaseet, kun niistä ei ole kuultu mitään. Bush alkoi muuttaa retoriikkaansa valmiista joukkotuhoaseiden varastoista niiden valmistustiloihin.
Bagdadissa miehityshallinnon johdossa oli Paul Bremer, jolla ei ollut kokemusta sen paremmin jälleenrakentamisesta, Irakista kuin arabiasta. Tämä oli valitettavan yleistä. Miehityshallinnon avainpaikoille tuli paljon nuoria ideologisesti valikoituja ihmisiä, joilla ei ollut heidän spesifiin aihepiirinsa liittyvää asiantuntemusta, vähän kuin Elonin hiljattaiset DOGE-tempaukset. Amerikkalaisten Bagdadin Green Zone alkoi myös herättää vihaa paikallisissa. Siellä oli generaattorit, ilmastointi, kunnon ruokaa ja kuntosaleja, kun sieltä ulos astuessa näki anarkiaa ja ryöstelyä. Kesän 2003 aikana alkoi tulla yhä enemmän terrori-iskuja ja väkivaltaa, mutta näitä vähäteltiin. Pian oli kuitenkin pakko myöntää, että sota ei todellisuudessa ollut ohi. Erityisesti IED:t aiheuttivat tuhoa, mutta vastarinta tuli myös yllättävän organisoitujen iskujen muodossa. Kaaoksen aikana Irakin monet rajat olivat myös melko äpänä auki. Sinne pääsi terroristeja ja taistelijoita naapurimaista.
Pitkä sota
Sodan ensimmäisenä syksynä, alle kuusi kuukautta sodan alkamisesta neokonien proggikset pystyi vetämään vessanpöntöstä alas. Tajuttiin, että pidempi matalamman intensiteetin sota oli alkanut. 26.10.2003 oli siihen asti sodan verisin päivä Saddamin kaatumisen jälkeen. Rakennus, jossa Paul Wolfowitz oli sillä hetkellä vierailulla, sai osakseen raketti-iskun, mutta vastarinta näkyi ympäri maata. Tiedusteluun alettiin laittaa enemmän resursseja, mutta käytännössä myös vaan paljon potkittiin paikallista kulttuuria tuntematta ovia sisään eikä ymmärretty, mitä ihmiset puhuivat. Tästä kuvauksesta tuli hiljattain näkemäni intensiivinen elokuva ”Warfare”, joka toki kuvaa 2006 vuoden taistelua Ramadin kaupungissa.
Loppuvuodesta 2003 amerikkalaisilla oli kuitenkin jotain positiivisia uutisia raportoitavaksi, kun Saddam Hussein löytyi maakuopasta Tikritin eteläpuolelta. Mutta siihen ajankohtaan hyvät uutiset jäivät. Fallujassa tapettiin ja poltettiin amerikkalaisia. Sunnien ja shiiojen väliset yhteenotot lähtivät myös todenteolla käyntiin. Kuvaavaa myös oli, että miehityshallintoa johtanut Bremer oli lähtenyt maasta jo lokakuussa 2003, ja hänet kuljetettiin maasta hiljaisesti ja valheellista tietoa vuotaen yrittäen välttää terrori-iskuja. Pikkuhiljaa valtavirran keskustaoikeistolaisen median hahmoilta kuten Thomas Friedman ja David Brooks alkoi tulla kriittisiä puheenvuoroja Irakin sodasta. Kenraali Ricardo Sanchez uskaltautui käyttämään jopa sanaa sisällissota tilannetta kuvatessaan. Varsinkin IED:t aiheuttivat amerikkalaisissa pelkoa, mutta pikkuhiljaa militioilta alkoi tulla myös laajempia ja paremmin suunniteltuja iskuja ja hyökkäyksiä. Irakille rakennetut turvallisuusvoimat keskittyivät myös suojelemaan lähinnä omaa etnistä ryhmäänsä: sunnit sunnia, shiiat shiioita ja kurdit kurdeja.
Bush kuitenkin voitti vuoden 2004 vaalit, vaikka mielipide alkoi kääntyä negatiivisemmaksi sotaa kohtaan. Heti pian vaalien jälkeen nähtiin kuitenkin sodan intensiivisimpiin kuuluva Fallujan toinen taistelu, joka symboloi, ettei sodan loppu ole vieläkään yhtään lähempänä. 2005 USA:lla alkoi olla vaikeaa täyttää armeijan rekrytointitarpeita, ja halukkaille maksettiin bonuksia, jotta nämä lähtisivät uudelle Irakin reissulle. Amerikka alkoi hitaasti muuttaa toimintatapojaan. Aiemmin olivat iskeneet nopeasti ja lujaa kohteisiinsa ja palanneet turvalliseen tukikohtaan. Nyt harjoitettiin enemmän partiointia ja yritettiin tehdä yhteistyötä paikallisten kanssa strategiassa ”clear, hold, build”. 2006 sunnien ja shiiojen välinen väkivalta kuitenkin eskaloitui. Sunni-militiat räjäyttivät shiiojen pyhän paikan Samarrassa, ja lyhyessä ajassa shiiat tappoivat 1 300 sunnia. 2006 heinäkuu oli sodan verisin kuukausi. Ihmisiä lähti pakolaisiksi naapurimaihin, ja toisaalta kaupungeissa monet etnisesti monimuotoiset naapurustot segregoituivat, kun ihmisiä pakeni väkivallan pelossa.
Sodan epäonnistumisesta puhujiin liittyi myös legendaarinen konservatiivi-intellektuelli Bill Buckley. Amerikkalaiset kokivat, että oli välttämätöntä lähettää lisää joukkoja rauhoittamaan tilannetta. 2007 alkupuolisko oli sodan verisin amerikkalaisille, ja tämä oli hintaa siitä, että tiukassa tilanteessa liikuttiin laajemmin ja partioitiin. Väkivalta alkoi kuitenkin rauhoittua, ja 2008 lopulla oli merkkejä tilanteen palaamisesta ”normaalimmaksi”. Joulukuu 2009 oli ensimmäinen kuukausi, kun yksikään amerikkalainen ei kuollut Irakissa. Silti voidaan sanoa, että amerikkalainen uusliberalistinen ”jälleenrakennus” ei johtanut Irakin talouden kukoistukseen, ja vasta 2009 maan öljyntuotanto pääsi lähelle ennen sotaa nähtävää tasoa. Mutta mitä Irakin sodalla lopulta saavutettiin ja mihin kaikkiin tämän kirjan julkaisun jälkeen tapahtumiin Irakin sota johti? ISIS:iin, Euroopan pakolaisvirtoihin ja ehkä Trumpiin?
Yhteenveto
Kirja oli lyhyt, mutta sisälsi siihen nähden aika paljon tavaraa pyrkien tiivistämään 9/11 jälkeiset tapahtumat erityisesti Irakissa mutta myös Afganistanissa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. Ehkä sanoisin kirjan pääteemoina olevan: 1. Miten kova halu hallinnolla oli hyökätä Irakiin ja miten huonoilla perusteilla sinne mentiin 2. Miten heikosti USA:n hallinto oli valmistautunut Saddamin kaatumisen jälkeiseen aikaan 3. Miten nopeasti Irakin sisällä syntyi etnisiä konflikteja, jotka vasta seuraavalla vuosikymmenellä mutatoituivat kaikkien tuntemaksi ISIS:n hirviöksi. Kirja on tosiaan hyvä kokonaiskatsaus yhdestä 2000-luvun historian tärkeimmistä tapahtumavyyhdistä. Kirja ei ole faktantäyteisen rakenteen takia kaikkein helppolukuisin, mutta myöskään mahdottoman vaikea tai liian pitkä kokonaisuus.