Kirjojen lukeminen Amerikan ”ymmärtämiseksi” jatkui tällä kertaa Amerikan intellektuellien historiaan paneutumisella. Tämä oli John Ganzin kirjan tapaan tai ehkä vielä selvemmin kirja, jota en olisi poiminut, jos en kuuntelisi säännöllisesti ”Know Your Enemy” -podcastia. Kyseessä on Daniel Oppenheimerin kirja ”Exit Right: The People Who Left the Left and Reshaped the American Century” (2016).
Tiivistelmä
Noin 350-sivuinen kirja kuvaa kuutta Amerikan 1900-luvun merkittävää hahmoa, jotka tekivät aatteellisen siirtymän vasemmalta oikealle. Kuusi kirjan esittelemää hahmoa ovat kronologisessa järjestyksessä viisi amerikkalaista: Whitaker Chambers, James Burnham, Ronald Reagan, Norman Podhoretz, David Horowitz, ja yksi amerikkalaistunut britti: Christopher Hitchens. Kirja taustoittaa näiden hahmojen elämää usealta osin lapsuuteen ja nuoruuteen asti sekä heidän vasemmistovaiheen elämäänsä ja siirtymistään oikealle, mutta ei kuvaa hahmoja juuri ollenkaan heidän kääntymisensä jälkeisenä aikana.
OG-käännynnäiset Chambers ja Burnhan
Whittaker Chambers (1901-1961) ja James Burnham (1905-1987) olivat 1900-luvun alussa syntyneitä hahmoja, jotka olivat nuoruudessaan tiukasti marxilaisia ja muuntuivat konservatiiveiksi ja olivat antamassa Amerikan oikeistolle tulitukea kylmän sodan alussa. Nämä olivat minulle hahmoja, joiden nimiin olen törmännyt juuri ”Know Your Enemy” -podcastissa, mutta en muuten tiedä juuri mitään. Burnhamin nimi on tosin trendannut viime vuosina konservatiivipiireissä tämän The Managerial Revolution -teoretisoinnin kautta
Chambers ja Burnham tulivat toki varsin erilaisista lähtökohdista. Siinä missä Chambers syntyi Philadelphiassa ja kasvoi Long Islandilla kohtuullisessa köyhyydessä, vietti Burnham nuoruutensa Chicagon vauraimmissa pohjoisissa esikaupungeissa. Chambers oli yksinäinen taiteellinen lapsi, joka ei sopinut muiden koulun lasten maailmaan, kun taas Burnham oli jo nuorena elementissään parhaissa kouluissa. Molemmat loistivat kuitenkin yliopistossa: Chambers pääsi opiskelemaan Columbian yliopistoon ja Burnham Princetoniin.
Opiskelujen jälkeen Chambers kääntyi lopullisesti kommunistiksi ja työskenteli pienellä palkalla journalistina Daily Workerille ja eli tiivissä pienessä kommunistien kuplassaan. Hänen isänsä kuoli mustana tiistaina, ja se tuntui uuden alun mahdollisuudelta. Hän etäännytti itseään hieman kommunistien aktivismista ja meni naimisiin. Hän teki kuitenkin 1931 pienimuotoisen läpimurron vasemmistoteemaisella romaanilla ja teki lyhyessä ajassa lisää samanlaisia menestyneitä kirjoja. Chambers pyydettiin kuitenkin yllättäen mukaan kommunistien underground-toimintaan, jossa hän kuljetteli viestejä ja teki muuta pientä vakoilun apuhommia. Siellä hän pääsi hämärillä kujilla toteuttamaan myös homoseksuaalisia taipumuksiaan. Hän alkoi kuitenkin vieraantua kommunistien toiminnasta kuultuaan hänelle maineeltaan tutun neuvostohahmon murhatun, ja kun hän kysyi asiasta, sanottiin, että näin on, mutta ei tarvitse tietää enempää. Stalinin vainojen skaala ei silloin ollut tiedossa, mutta tutun nimen ja sankarin murhaaminen teki vaikutuksen. Chambers sai kuitenkin rukoilun kautta jonkinlaisen hengellisen herätyksen, suuntasi Baltimoresta maaseudulle ja päätti haluavansa erilaista elämää. Matka oikeiston puhetorveksi alkoi.
Burnham upotti Princetonissa itsensä akateemiseen maailmaan ja oli kova lukija ja kirjoittaja, viettäen sen jälkeen pari vuotta Oxfordissa. Tämän jälkeen hän vietti vuosia akateemisissa hanttihommissa, mutta sai sivistyksellään, omistautumisellaan ja lukemisellaan oppilaiden ja kollegoiden kunnioituksen. Lähes samaan aikaan suuren laman iskiessä 1929 hän perusti kirjallisuuslehden Symposium, joka ei aluksi ottanut ympäröivää kriisiä kirjoituksissaan huomioon. Entinen opiskelijakaveri, marxisti Sidney Hook, kirjoitti lehteen kuitenkin pitkän tekstin marxismista, joka myös käsitteli kommunistien lahkoutumista. Burnhamilla oli noin 18 kuukauden siirtymäjakso, jossa hän ensin varovasti myönsi kommunistisen linssin olevan oikea tapa katsoa hetken ongelmia ja sitten siirtyi vahvemmin kommunistiksi, miettien mihin yhteisöön liittyisi. Hän liittyi American Workers Partyyn, ja kirjoittaminen muuttui eksplisiittisemmän poliittiseksi. Hän oli vannoutunut asialle, muttei uhrannut koko elämäänsä vaan piti työtunnit ja meni naimisiin säilyttäen henkilökohtaisen elämänsä. Hänen voidaan katsoa saavuttaneen kommunistisen huippunsa 1936, mutta siitä alkoi etääntyminen. Chambersin tapaan hän kuuli huhuja ja tiedonmurusia Stalinin vainoista. Saksan kommunistien nujertaminen ja Espanjan sisällissodan tilanne 1937 masensi myös kommunisteja. Burnham yritti vielä olla vakaumuksellisesti kommunisti, mutta ristiriidat nakersivat. Molotov-Ribbentrop-sopimus oli lähellä viimeistä tiputta. Hän riiteli itsensä Trotskin kanssa ja piti itseään vielä kommunistina, mutta pian erosi puolueesta, ja matka kohti oikeiston ideologiaa alkoi.
Ronnie Reagan ennen politiikkaa
Ronald Reaganin (1911-2004) historiaa vasemmistolaisena voidaan varmasti hieman kyseenalaistaa, mutta selvästi hän teki siirtymän oikealle. Reaganin elämän esittely alkaa tarinalla siitä, kuinka Reagan kertoo elämänkerroissaan isästään, joka suuren laman aikana ammattiyhdistysaktiivina pääsi hoitamaan kotikaupunkinsa köyhien auttamista ja järkyttyi, kun valtio tuli byrokraatteineen väliin. Reagan oli ennen toista maailmansotaa kohtuullisen menestynyt Hollywood-näyttelijä, mutta lähti ”sotilaaksi” armeijan propagandatuotantojen toimijaksi ja tuntui sitten myöhemmin hieman unohtavan, mitä hän oikeasti teki ja mitä rooleja hän esitti.
Sodasta palattuaan hän oli kuitenkin menettänyt asemiaan näyttelijämarkkinoilla, ja hänen vaimostaan oli tullut suurempi tähti. Aluksi ammattiyhdistysroolissaan hän toimi yleisen demokraatin roolissa ja sodasta tultuaan piti fasisteja suurempana riskinä, mainiten tuntevansa mukavia kommunistejakin. Näkökulmat muuttuivat kuitenkin nopeasti, ja hänestä tuli yhä vihamielisempi vasemmistoa kohtaan. Hän toimi hieman naiivina neuvottelijana studioiden ja Hollywood-tähtien puolella, muiden luullessa hänen olevan neutraali toimija. 1949 tuli kriisi, kun hän sairastui ja vaimon synnyttämä lapsi kuoli, ja tuli avioero. Reaganin oma ura oli myös laskussa, ja hän oli kiinnostuneempi ammattiyhdistysasioista. Tässä kohtaa hän alkoi kääntyä selvästi antikommunistiksi, kuitenkin haluten ”suojella” toimialaansa niin, etteivät viranomaiset vainoaisi Hollywoodin kommunisteja, vaan toimiala tekisi sen omatoimisesti. Hän löysi myös Nancyn ja sai roolin GE:ssä. Hän sai tehtäväkseen kiertää puhumassa tehtailla ja muuttui vähitellen yhä konservatiivisemmaksi ja oikeistolaisemmaksi. Suuren laman ja sodan aikana valtiolla oli ehkä ollut tilaa, mutta vähemmän enää. Hänellä oli vapaa rooli, mutta hän alkoi yhä enemmän omaksua johtajien näkemyksiä, ja lopullinen siirtymä kohti markkinafundamentalismia alkoi.
Juutalaiset käännynnäiset Podhorez ja Horowitz
Kaksi kirjan oikeistolaisesta käännynnäisestä ovat New Yorkista lähtöisin olevia juutalaisia: Norman Podhorez ja David Horozwiz. Podhorez (1930-) syntyi New Yorkin Brownsvillessa, jossa muuten myös Henry Hill varttui gangsteriksi reilu vuosikymmen myöhemmin. Podhorez oli nuoresta lähtien kunnianhimoinen intellektuellipiireihin pyrkivä nuori ja hänen itsekeskeisentuntuisessa eksistentialistisessa pohdiskelussaan oli nuorena ongelma, että mitä hänen yhteisönsä intellekutellit edes oikein edustivat. Hän päätyi työskentelemän Commentary-lehteen toisaalta, riiteli Gingsbergin kanssa, piti beatnickejä liian rämäpäinä ja löysi Norman Mailorista arvoisensa intellektellisen sydänystävän. Hän pääsi myöhemmin jopa Commentaryn päätoimittajaksi ja pääsi syvälle piireihin myös rahaihmisten ympäröimäksi ja he tekivät häneen vaikutuksen. Podhorez kirjoitti juutalaisten ja mustien suhteita pohtivan notoriöösin esseen My Negro problem sekä toisen huomiota saaneen esseen Arendtin raportoinnista Eichmanista. Sen jälkeen hän kirjoitti ensimmäisen vaavimattomahkon kirjansa odottaen neuroottisesti kommentaareja tajuten oman kunnianhimonsa ja heijastaen sitä myös muihin. Hän alkoi kirjoittaa teostaan Making it, joka sai paljon negatiivista palautetta kommenttikierroksella ja siten murska-arvioita myös Norman Mailorista. Näiden raskaiden kommentien jälkeen hän löysi tiensä neokonservatiiviksi
David Horowitz(1939-2025) oli 1970-luvulla viettänyt vuosikymmenen länsirannikolla radikaalihkon vasemmiston erityisesti mustien panttereiden tukijoukoissa. Neuvostoliittoa ei enää ihailtu, mutta Kuuba ja kolmannen maailman sosialistit saivat arvostusta. Tuolloin Horowiz myös tuomitsi Podhorezin juutalaiskeskeisen ja mustia liika syyllistävät näkökulmat. Hän koki kuitenkin kriisin kun hänelle läheinen hahmo Van Patter tapettiin. Tämän jälkeen hän alkoi suhtautua kriittisemmin Mustiin Panttereihin ja kiinnittäen huomiota näiden rikolliseenkin toimintaa. Hänen toki myös vaikutuksen puolalaisn Leszek Kołakowskin armoton mutta rehellinen Marx-kritiikki. Left illusions tekstillä hän teki irtisanoutuminen vasemmistosta, mutta äänesti kuitenkin Carteria vielä 1980. Hän ei kuitenkaan halunnut enää kaukaisen ideaalin metsästämistä vaan hyvä elämää perheen kanssa. Hän alkoi kuitenkin kirjoittaa provokatiivisempia tekstejä ja tuntui suorastaan hakevan konfliktia, jotta pääsi syyttämään ”vastapuolta” ylireagoinnista: aiheina olivat mm. AIDS-kriisin aiheuttaneet irstailevat homot ja mustien kulttuurissta ongelmista. Vuonna 1984 hän sitten äänestikin Reagania.
Christopher Hitchens: brittiläisestä trotskilaisesta amerikkalaiseksi neokonservatiiviksi
Christopher Hitchens (1949-2011) oli vuonna 1987 mukana konferenssissa, jota veti aiemmin mainittu David Horowitz, ja paikalla olivat myös neokonservatiivien merkkihahmot Irving Kristol sekä Norman Podhoretz. Nämä olivat hahmoja, jotka olivat tuolloin itsensä selvästi vielä vasemmalle sijoittavan vajaan nelikymmenvuotiaan Hitchensin tähtäimessä. Hitchens oli syntynyt keskiluokkaisen upseerin perheeseen, mutta hän pääsi Englannin parhaisiin kouluihin ja luki ahkerasti. Hitchens luki aluksi jännityskirjoja, mutta sittemmin erityisesti historiaa, ja koulussa vähän kaikkea muuta, mitä olisi varsinaisesti pitänyt. Hitchens pyöri nuorena trotskilaisissa ympyröissä ja pääsi sitten kirjoittamaan New Statesmanille 1970-luvun alussa. Hän matkusteli paljon ympäri maailmaa tukien usein vasemmistolaisia liikkeitä, mutta ei eksklusiivisesti vain niitä. Hän tuntui haluavan olla moraalisesti oikeassa altavastaajan puolella.
1980-luvulla Hitchens sai pestin Amerikassa ensin kirjeenvaihtajana, mutta hänen elämänsä vakiintui sinne. Hitchensin englantilainen aksentti ja intellektuaalinen tyyli vetosi ihmisiin. Hän jatkoi Amerikassa suorasanaista kirjoitustyyliään, mutta alkoi osittain erkaantua vasemmistosta, vaikka edelleen piti (ironisesti häntä yli 10 vuotta pidempään elänyttä) Henry Kissingeria arkkivihollisinenaan. Kylmän sodan loppuminen oli myös Hitchensille iso taitekohta, ja samaan ajankohtaan sattui myös avioero. 90-luvun alusta lähtien Hitchensin aktiivinen yhteydenpito vasemmiston kanssa hiipui olemattomiin, ja vaikka hän vielä yli vuosikymmenen kutsui itseään sosialistiksi, on ehkä vaikea hahmottaa, mitä tuo tarkoitti. Lopulta Hitchensin myöhemmän elämän vihollinen löytyi fundamentalismista, ja tähän vaikutti myös hänen hyvälle ystävälleen Rushdialle aiemmin annettu fatwa. Hän kritisoi 90-luvulla silti vielä aktiivisesti neokonservatiiveja ja Bill Clintonin liiallista markkinamyönteisyyttä. Hitchensin elämän viimeistä vuosikymmentä synkensi kuitenkin pahasti hänen varaukseton tukensa Irakin sodalle. Hän oli julkisesti sen kannalla ennen arkkivihollinen Kissingeria ja puolsi sitä lähes loppuun asti. Ja tuo puolustaminen jäi myös 2011 kuolleen Hitchensin myöhäisvuosien ja hänen koko elämänsä tahraajavaksi tahraksi.
Yhteenveto
Kirja oli mielenkiintoinen sukellus Amerikan 1900-luvun intellektuaalisiin pyörteisiin muutaman paremmin tuntemani ja useamman heikommin tuntemani hahmon kautta. Kirja myös esitteli heikommin tuntemani hahmot sen verran hyvin, ettei näistä tarvinnut olla pohjatietoja. Ehkä kirjasta olisi kuitenkin saanut enemmän irti, jos tuntisi näiden hahmojen myöhempää elämää laajemmin, kuten minulla Reaganin ja Hitchensin tapauksessa. Varsin erilaisista taustoista, eri aikakausilla ja ympäristöissä pyörineiden hahmojen kääntymisistä ei välttämättä löydy kuitenkaan selkeitä yhdistäviä tekijöitä.