Alkuvuoden projektini lukea 10 kirjaa Lähi-Idästä on jäänyt vaiheeseen neljän ensimmäisen kirjan jälkeen. Nyt sain kuitenkin jatkettua tätä kun kirjastosta tarttui mukaan paksuhko kirja Iranista. Kyseessä on Michael Axworthyn kirja Revolutionary Iran – A history of the Islamic Republic(2013).
Tiivistelmä
Reilu 400-sivuinen kirja muodostuu esipuheesta ja seitsemästä kappaleesta, jotka toisaalta taustoittavat Iranin historiaa erityisesti 1900-luvun osalta, mutta ennen kaikkea kuvaavat Iranin islamististen vallankumouksen taustoja sen tapahtumia ja islamistisen tasavallan historiaa. Esipuheessa kirjoittajamme muistuttaa, että Iran tai Persia on historiallisesti ollut melkein kuin suurvalta ja sitä ainakin paikallisesti ja tämä on myös hyvä hahmottaa Iranin itseymmärryksen osalta. Axworthy myös laskee Iranin vallankumouksen kolmanneksi merkittäväksi moderniksi vallankumoukseksi Ranskan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen.
Vallankumoukset ja shialaisuus
Kirjan ensimmäisessä luvussa käydään läpi Iranin ja shiialaisuuden historia ja vallankumouksen ajatusta. Shiialaisuuden taustoittamiseksi muisuttetaan, että sunnien ja shiiojen perimyskiista on syntynyt jo aivan islamin alkuaikoina, mutta eskaloitui selvemmin vasta myöhemmin. 1500-luvulla shiaalaisuus sitten nousi Persian varsinaiseksi valtauskonnoksi, vaikka tärkeimmät pyhät paikat jäivätkin arabialueille nykyisen Irankin puolelle. Myöhemmin tärkeä Iranin ymmärtämistä auttava tekijä on myös hahmottaa, että shiilaisuus oli sunnalaisuuten verrattuna hierarkkisempi ja systeemi antoi uskonnollisille johtajille, paikallisille sellaisillekin valtaa ihmisten arkieleämän kysymyksiin.
1906-1911 nähtiin Iranin 1900-luvun ensimäinen vallankumous jolloin saatiin perustuslaki ja vallankumous onkin nimetty perustuslain vallankumoukseksi. Hajanainen ja maatalousvaltainen maa oli tuolloin kuitenkin Britaanian ja Venäjän ristipaineessa heikko. Hinnat nousivat ja Venäjä ja Britannia jakoivat entisestään heikkoa maata keskenään. Ulkovaltojen kiinnostus Irania kohtaan kasvoi 1908 kun sieltä löytyi öljyä. Tätä ennen Britannia oli ollut kiinnostunut alueesta lähinnä varmistamaan merireittiä Intiaan, kuten myös muiden Persianlahden alueiden tapauksessa.
Reza Oahlavi nousi Iranin ensimmäiseksi shaahiksi 1921. Saahi ei ollut perinteisestä yläkuokasta tai kauppias vaan sotilas, joka modernisoi paljon armeijaa laajensi myös koulutusta, suuntautui länteen oli kriittinen naisten huntuja kohtaan eli muistutti tässä hieman Turkin aikalaistaan Atatürkia. Saahilla voidaan katsoa olleen hieman natsisympatioita, tosin pitkälti vain siksi etteivät olleet brittejä, jotka olivat tulleet ulkovaltana dominoimaan hänen lähialueitaan. Venäjä ja Britit tulivat kuitenkin Teheraniin 1941 ottamaan sen haltuunsa. Miehitys myös hieman liberalisoi menoa. Hänen poikansa Mohammad Reza Pahlavi tuli tilalle 1941 Iranin (toistaiseksi) viimeiseksi saahiksi.
Sotien jälkeinen saahin Iran
1953 ja hallintoa syrjäytettiin. Saahi yritettiin ampua sosialistein toimesta. Sekava vallankumouyritys, jossa saahi ehti jo paeta Roomaan. Usa hämmensi ja sai hyvän öljysopimuksen ja Tuddeh nujerrettiin. 1953 jälkeen saai kovensi pikkuhiljaa otettaan. Iranissakin nähtiin 50-luvulta lähtien koko maailman mukaista. Nimellinen kaksipuolujärjestlelmä, joita aikalaiset huoristitsesti kuvasivat ”kyllä” ja ”kyllä sir” puolueiksi. 1963 nähtiin isompia prosteja, jolloin pidätettiin uskonnollisia johtajia ja näitä lähti maanpakoon. Saahi halusi modernisoida maata, mutta omalla tukevalla otteellaan. Mutta ihmisiä lähti opiskelemaan myös ulkomaille, jota ei kyllä estetty. Toisaalta kyllä modernisoitiin ja saahi talousnäkökulmasta melko menestyksekäs, mutta myös slummeja ja tyytymättömyyttä taloudellisesta epätasaarvosta. Syytä myös muistaa Saahi-kriittisyys Euroopan uusavemmiston piireissä Saahin vieralu Saksaan, oli yksi Bader-Meinhoff in eskalaatioketjua.
1950- ja 60-lukujen Iran oli monenlaisten muutosten ja jännitteiden näyttämö. Vuoden 1953 vallankaappaus oli käännekohta, joka määritti maan poliittisen kehityksen seuraaviksi vuosikymmeniksi. Yhdysvaltain tuella toteutettu operaatio syrjäytti pääministeri Mohammad Mosaddeghin hallituksen ja palautti šaahi Mohammad Reza Pahlavin vallan. Sekasortoisen vallankaappausyrityksen aikana šaahi ehti paeta Roomaan, mutta palasi pian takaisin Yhdysvaltain avulla. Vastineeksi amerikkalaiset saivat edullisen öljysopimuksen, ja kommunistinen Tudeh-puolue kukistettiin armottomasti.
Vallankaappauksen jälkeen šaahi tiukensi otettaan vallasta vähitellen. Poliittinen järjestelmä muistutti nimellisesti kaksipuoluejärjestelmää, mutta todellisuudessa molemmat puolueet olivat šaahin kontrollissa – aikalaiset kutsuivat niitä humoristisesti ”kyllä” ja ”kyllä, herra” -puolueiksi. Vuonna 1963 puhkesi merkittäviä mielenosoituksia, kun hallitus pidätti uskonnollisia johtajia. Monet heistä, kuten tuleva ajatollah Khomeini, joutuivat maanpakoon.
Šaahi pyrki modernisoimaan Irania voimakkaasti, mutta autoritaarisella otteella. Hallintokasi oli taloudellisesti ristiriitainen: toisaalta maa koki merkittävää talouskasvua öljytulojen ansiosta, mutta samalla kaupunkeihin syntyi slummeja ja taloudellinen eriarvoisuus kasvoi. Iranilaisia kannustettiin opiskelemaan ulkomailla, mikä loi uuden, kriittisen sivistyneistön. Länsi-Euroopan vasemmistopiireissä šaahin hallintoa arvosteltiinkin voimakkaasti. Erityisesti šaahin vierailu Länsi-Saksaan vuonna 1967 johti väkivaltaisiin mielenosoituksiin, ja protesti hänen hallintoaan vastaan oli yksi tekijöistä, jotka jopa myötävaikuttivat Baader-Meinhof-ryhmän radikalisoitumiseen ja myöhempään terroristiseen toimintaan.
1970-luku Saahista vallankumoukseen
Vuonna 1971 šaahi päätti järjestää massiiviset ja pompöösit Persian valtakunnan 2500-vuotisjuhlat, jotka tuntuivat tavallisista iranilaisista täysin vierailta ja irrallaan heidän todellisuudestaan. 1970-luvun Teheran oli todellakin outo kaupunki: suurelta osin betoninen metropoli, jossa vanhaa rakennuskantaa oli vähän, mutta joka samalla oli ajan mittapuulla hyvin amerikkalaistunut coca-colamainoksineen ja Hollywood-elokuvineen. Kaupungissa asui kymmeniätuhansia amerikkalaisia öljy- ja puolustusteollisuuden palveluksessa. Eteläisen Teheranin slummien asukkaat katsoivat tätä kaikkea katkerasti, ja juopa eliitin ja kansan välillä kasvoi.
1970-luvun öljykriisi toi maahan vaurautta, mutta järjestelmä oli läpeensä korruptoitunut. Salamurhan pelko teki šaahista yhä vainoharhaisemman, ja hän etääntyi sisäpiirinsä ulkopuolisista ihmisistä. Samalla hänen hallintonsa muuttui entistä autoritaarisemmaksi. Aiemmin hän oli yrittänyt ylläpitää julkisivua kaksipuoluejärjestelmästä, mutta nyt hän perusti yhden valtapuolueen. Vaikka talous oli kohtuullisessa kunnossa ja yhteiskunnallinen ilmapiiri oli verrattain liberaali, šaahi ei ymmärtänyt talouskasvun synnyttämää kasvavaa eriarvoisuutta. Iranilaiset pääsivät matkustamaan ulkomaille, ja oppositiomateriaalia salakuljetettiin maahan äänikasettien muodossa.
Vuoteen 1976 mennessä talous alkoi ylikuumentua, ja erityisesti Teheranissa ongelmat pahenivat. Vasemmisto-oppositio muuttui aggressiivisemmaksi, ja Khomeinin poika murhattiin. Tammikuussa 1978 hallituksen kontrolloimassa lehdessä julkaistiin härski panettelu Khomeinista, mikä laukaisi laajat protestit. Mielenosoituksia alettiin järjestää 40 päivän välein, ja tilanne eskaloitui erityisesti syksyllä. Kun islamistit polttivat elokuvateatterin, kansa oli niin pettynyt šaahiin, ettei kukaan uskonut hallituksen syytöksiin vasemmistolaisista. Šaahilla oli diagnosoitu leukemia jo aiemmin, mikä saattoi vaikuttaa hänen tilannearviointiinsa.
Syyskuussa koettiin ”musta perjantai”, jolloin 80 mielenosoittajaa sai surmansa – joskin huhuttiin satojen tai jopa tuhannen kuolleen. Protestit vain voimistuivat, ja šaahi tajusi tilanteen vakavuuden vasta liian myöhään. Talous ajautui deflaatioon, ja työläiset liittyivät yhä laajemmin protesteihin. Joulukuu 1978 oli lopun alkua: ulkomaalaiset alkoivat paeta maasta, ja tammikuun alussa šaahi päätti itsekin lähteä. Hän poistui maasta 16. tammikuuta, mutta mielenosoitukset jatkuivat massiivisina. 20 tammikuuta Khomeini ilmoitti palaavansa maahan. Viranomaiset yrittivät estää hänen lentokoneensa laskeutumisen, ja lentokentän ympärillä olevia mielenosoittajia ammuttiin, mikä söi viimeisetkin rippeet šaahin hallinnon uskottavuudesta. Khomeini saapui lopulta Iraniin 1. helmikuuta, mikä merkitsi vallankumouksen lopullista voittoa.
Khomenei ja vallankumouksen nyanssit
Ayatollah Khomeinin taustassa on kiinnostavia yksityiskohtia, joista monet ovat vähemmän tunnettuja. Hänen sukunimensä ”Khomeini” tulee itse asiassa Khomeyn-nimisestä kylästä, jossa hän syntyi vuonna 1902. Ruhollah Khomeini kuului sukuun, jossa oli ollut uskonnollisia johtajia jo useiden sukupolvien ajan, mutta hän kävi läpi myös pitkän muodollisen uskonnollisen koulutuksen. Jo vuoden 1963 mielenosoituksissa hän oli yksi johtavista hahmoista, ja maanpakoonkin jouduttuaan hän säilytti merkittävän uskonnollisen auktoriteetin Irakissa.
Michael Axworthy kuvaa Khomeinia strategisena ajattelijana ja populistina, joka otti mielellään kantaa laajalti kannatusta nauttiviin asioihin mutta vaikeni harkitusti kiistanalaisemmista kysymyksistä. Hänen ajattelussaan korostui näkemys, että uskonto ei ole vain rituaaleja ja ulkokullaista toimintaa, vaan sen tulee ottaa kantaa myös yhteiskunnan suuriin kysymyksiin. Esimerkiksi islamilaisen valtion käsite ei ollut hänen ajattelussaan yksiselitteinen tai staattinen.
Vallankumoukset ovat monimutkaisia ja kaoottisia tapahtumia, kuten Axworthy muistuttaa. Helmikuussa 1979 ei ollut lainkaan selvää, mihin suuntaan Iran kehittyisi. Khomeini ei todennäköisesti alun perin ajatellut itseään niin absoluuttiseksi johtajaksi kuin mistä lopulta tuli – hän saattoi kuvitella kontrolloivansa maallisempaa hallintoa uskonnollisen neuvoston kautta. Kaaoksen keskellä ruuasta ja energiasta oli pulaa, ja epäviralliset komiteat harjoittivat kaduilla omankäden oikeutta. Hetken aikaa erilaisia vasemmistoryhmiä toimi avoimesti, samalla kun monet keskiluokkaiset iranilaiset pakenivat maasta.
Naisten asema heikkeni selvästi, vaikka koulutusmahdollisuuksia laajennettiin köyhemmille väestönosille, mikä osittain kompensoi naisten kohtaamaa syrjintää. Kiistaa käytiin jopa maan nimestä: pitäisikö sen olla Iranin islamilainen tasavalta vai demokraattinen tasavalta? Khomeini kysyi retorisesti, eikö islamilainen valtio ole jo määritelmällisesti demokraattinen?
Marraskuussa 1979 radikaaliset opiskelijat valtasivat Yhdysvaltain suurlähetystön Teheranissa ja ottivat panttivankeja. Tämä ei ollut alun perin Khomeinin tai ylemmän johdon suunnittelema operaatio, mutta tapahtuman jälkeen Khomeini hyödynsi tilannetta ja yleistä amerikkalaisvastaista mielialaa ajaakseen läpi uuden perustuslain. Iraniin luotiin osittain Ranskan malliin perustuva vahva presidentinvirka. Yhdysvaltain epäonnistunut pelastusoperaatio ”Eagle Claw” keväällä 1980 vain vahvisti Khomeinin asemaa ja mahdollisti hänen otteensa tiukentamisen entisestään.
Iranin ja Irakin Suuri sota 1980-1988
Iran ajautui vain vuosi vallankumouksen jälkeen suursotaan. Tämä oli ehkä itselleni ”viihdyttävin” kappale, jossa kuvattiin itselleni varsin tuntemattoman sodan tapahtumia ja toisaalta taustoitti sitä, kuinka sota myös yhdisti Irania ja antoi Khomeinille enemmän mahdollisuuksia sementoida valtaansa ja murskata opposition. Ennen sotaa Irakin vastainen raja oli yllättävästi ollut pitkään Iranin raja-alueista rauhallisin. Saddam Hussein ei tunnetusti kuitenkaan ollut vakain johtaja, vaan halusi hyödyntää Iranin sisäistä sekasortoa napatakseen lisää alueita ja öljyä. Sota alkoi syyskuussa 1980. Irak teki ”yllätyshyökkäyksen”, johon Iran ei ollut valmistautunut. Irak etenikin aluksi kohtuun vauhdikkaasti. Vallankumouksen jäljiltä armeijakin oli sekaisin. Khomeini seisoi vahvannäköisenä, mutta Teheranissa oli jo paniikkia.
Iranilla oli šaahin jäljiltä kuitenkin modernit ilmavoimat ja niiden lentäjiksi kaivattiin paniikissa epäluotettavia vankilastakin. Irak yritti yllätyshyökkäyksessään myös iskeä ilmavoimillaan ja tuhota niitä kentille. Tässä se kuitenkin epäonnistui lähes kokonaan. Iranin ilmavoimat taas onnistuivat välittömässä vastahyökkäyksessä tuhoamaan paljon irakilaisia lentokoneita ja infrastruktuuria. Tämän jälkeen ilmavoimia myös säästeltiin vähän kuin laivastoja ensimmäisessä maailmansodassa. Liian arvokkaita tuhottavaksi. Niitä käytettiin erityisesti puustustarkoituksessa.
Yksi itsellenikin sodasta jäänyt asia oli kuitenkin Iranin ihmisaaltohyökkäykset, joita selitettiin tarpeettoman paljon uskonnollisella fanatismilla. Näillä Iran kuitenkin työnsi irakilaiset ulos alueiltaan 1982. Tässä kohtaa Iranin johto joutui hankalan valinnan eteen. Jatketaanko hyökkäystä Irakin puolelle vai jäädäänkö puolustamaan rajoja. Näitä voitiin perustella sillä että Saddam voitaisiin syöstä vallasta ja Iran voisi saada šiia-alueita itselleen. Toisaalta oli myös strateginen ajatus että jos Iran ei etene Irakin puolelle, helpottaa se Irakin hyökkäyksiä. Sota kuitenkin jatkui vaikka Iran ei juuri edennyt ja ruumiskasat vain kasvoivat. Iranin etenemisen yhteydessä nähtiin myös Irakin kemiallisen sodankäynnin temput. Sitä tosin käytettiin aluksi puolustuskäytössä hidastamaan Iranin etenemistä. Toisaalta asemasotaistumisen takia alettiin myös tehdä ohjusiskuja kaupunkeihin, aloittajana kylläkin Irak. Iskut laajenivat myöhemmin myös öljytankkereihin.
1985-1987 Iran onnistui etenemisessään ja nappaamaan merkittävämpiä alueita Irakin rannikkoalueelta. 1988 Saddam iski Iranin valloittamaan Halabjan kylään, yksi tunnetuimpia sotarikoksia, jonka minäkin muistan. Tässä tuli myös esiin Iranin imago-ongelma länsimaiden suuntaan. Pitkään selitettiin että molemmat olivat käyttäneet kemiallisia aseita ja vasta myöhemmin myönnettiin että Saddamhan se oli. 1988 Irak onnistui lopulta puskemaan iranilaiset kauemmas. Heinäkuussa 1988 Khomeini alkoi suostua tulitaukoon. Saddam ei kuitenkaan halunnut nöyrtyä vaan aloitti vielä viimeisen offensiivin, edeten aluksi hieman. Sitten kärsien pahasti. MKO-osastot Saddamin puolella etenivät jonkun verran. Sen seurauksena verilöyly vankiloissa MKO-ihmisille. Seuraavana kuukautena tuli kuitenkin rauha. Sota oli kuitenkin Irania yhdistävä asia. Ensimmäistä kertaa taisteli rohkeasti yksin. Pitkä sota kosketti koko kansaa, laajasti miehiä rintamalle, ohjusiskuja suuriin kaupunkeihin. Omana maanaan ilman ulkopuolista apua. Tämä myös ehkä jälkikäteen katastrofaalisesti vahvistanut sitä ajatusta, että Iran selviää yksin ulkopuolisten vihulaisten maailmassa.
Islamistinen Iran sodan jälkeisessä maailmassa
Iranin ja Irakin välisen suursodan päätyttyä vuonna 1988 Iran oli taloudellisesti sekasorrossa. Sota oli vaatinut valtavia resursseja, ja maa oli kansainvälisesti eristäytynyt. Tässä tilanteessa Khomeini teki yhden viimeisistä, mutta ehkä maineikkaimmistakin liikkeistään: hän julisti kuuluisan fatwan kirjailija Salman Rushdieta vastaan helmikuussa 1989. Tämä oli omiaan syventämään Iranin ja länsimaiden välistä kuilua entisestään. Khomeini kuoli kesäkuussa 1989. Hänen hautajaisistaan muodostui valtava kansallinen surujuhla, ja väkijoukon tungoksessa useita ihmisiä kuoli ja loukkaantui heidän pyrkiessään näkemään suuren johtajansa viimeisen kerran. Khomeinin seuraajaksi nousi Ali Khamenei, joka ei ollut yhtä korkeassa uskonnollisessa asemassa kuin edeltäjänsä.
Kun Saddam Hussein hyökkäsi Kuwaitiin 1990, Iran pysytteli puolueettomana. Maa pyrki hitaasti normalisoimaan suhteitaan naapureihinsa, ja sodan jälkeen taloutta yritettiin sekä modernisoida että liberalisoida – osittain onnistuenkin. Öljyn hinnan romahdus Kuwaitin kriisin jälkeen kuitenkin vaikeutti talouden elpymistä merkittävästi. Iranin kansainvälinen eristäytyminen jatkui, mihin vaikutti osaltaan Rushdien fatwa sekä hallinnon aktiivinen toiminta opposition edustajia vastaan myös ulkomailla. Hallinto ei vain uhannut vihollisiaan – se myös järjestelmällisesti eliminoi heitä Iranin rajojen ulkopuolella.
Vuonna 1997 presidentiksi valittu Mohammad Khatami edusti liberaalimpaa suuntausta ja herätti toiveita maan avautumisesta. Hänen kautensa toikin merkittäviä yhteiskunnallisia vapauksia ja paransi hieman Iranin kansainvälisiä suhteita. Paradoksaalisesti Iranin eristäytyminen oli toisaalta luonut tilaa myös omaleimaiselle kulttuurille – esim. iranilainen elokuvateollisuus nousi jonkinlaiseen kansainväliseen maineeseen. Khatamin uudistuspyrkimykset kohtasivat kuitenkin voimakasta vastarintaa konservatiiviselta ”deep statelta”, jossa uskonnollinen johto ja vallankumouskaartilaiset pitivät todellista valtaa. 1990-luvun lopulla maassa nähtiin sarja hämäriä murhia, joiden kohteina oli oppositiohahmoja ja intellektuelleja. Vähitellen myös lehdistön vapautta alettiin jälleen rajoittaa. Khatamin kannatus rapistui erityisesti nuorison keskuudessa – he olivat turhautuneita sekä uskonnollisen hallinnon rajoituksiin että presidentin kyvyttömyyteen toteuttaa lupaamiaan uudistuksia.
Iranin sisäiset ristiriidat näkyivät myös yhteiskunnallisissa ongelmissa. Paradoksaalisesti islamilaisessa tasavallassa rehotti vakava huumeongelma, kun maa toimi Afganistanin heroiinin kauttakulkureittinä. Toisaalta iranilainen ihmisoikeusaktivisti Shirin Ebadi sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2003, mikä osoitti, että maassa oli edelleen vahvoja demokraattisia ja edistyksellisiä virtauksia.
Iran ei suinkaan iloinnut syyskuun 11. päivän terrori-iskuista vuonna 2001. Iranin tukema shiiojen koalitio oli jo pitkään taistellut Talibania vastaan Afganistanissa, ja iranilaiset taistelijat olivat merkittävässä roolissa Talibanin syrjäyttämisessä. Tästä huolimatta presidentti George W. Bush nimesi puheessaan Iranin osaksi ”pahan akselia” (axis of evil), mikä jätti iranilaiset jälleen kerran petetyksi itsensä tuntevina.
Poliittiseksi yllätykseksi muodostui Mahmoud Ahmadinejadin nousu Iranin presidentiksi vuonna 2005. Hän tuli varhaisemman vallankumouseliitin ulkopuolelta, mutta oli selvästi uskonnollinen ja provinsiaalisempi hahmo, joka puhutteli erityisesti köyhempää kansanosaa. Vaalien lopputulosta pidettiin kuitenkin laajalti manipuloituna. Ahmadinejadin juutalaisvastaisia lausuntoja tulkittiin lännessä usein tahallisen kärjistävästi. Vaikka ne olivat tuomittavia, ne eivät kuitenkaan olleet poikkeuksellisen rajuja verrattuna siihen, mitä monissa arabimaissa oli lausuttu, tai mitä Iran oli aiemminkin sanonut. Erityisesti käännöksissä oli usein merkittäviä vivahde-eroja. Länsimaissa ei kuitenkaan epäröity tuomita Irania entistä ankarammin. Iran joutui usein väärin syytetyksi myös Irakin sektariaanisesta väkivallasta ja Afganistanin levottomuuksista. Ironista kyllä, jos shiiaradikaalit saavuttivat naapurimaissa enemmän valtaa, tämä johtui ennen kaikkea siitä, että Yhdysvallat oli kaatanut sekä Saddamin että Talibanin hallinnot.
Pitkään jatkuneet kansainväliset sanktiot vaikeuttivat Iranin taloudellista tilannetta, mutta paradoksaalisesti vahvistivat vallankumouskaartin (Sepah) asemaa yhteiskunnassa. Kaarti osasi käyttää sanktioita edukseen taloudellisesti, samalla kun tavalliset iranilaiset kärsivät. Toisaalta urbaanimpi, lukutaitoinen yhteiskunta oli muuttunut 1980-luvun sodan jälkeen – erityisesti naisten merkitys yhteiskunnan osana oli kasvanut huomattavasti. Iranin ydinohjelma, joka oli alkanut jo šaahin aikana, ei ollut maan geopoliittista asemaa ajatellen niin järjetön hanke kuin lännessä usein esitettiin. Kun tarkastelee Iranin sijaintia ja sen ympäristöä, jossa useilla valtioilla on ydinaseita, on ymmärrettävää, että maa pyrkii vahvistamaan sotilaallista asemaansa. Sanktiot ovat satuttaneet Irania, mutta niihin on myös sopeuduttu. Dubai on toiminut keskeisenä kaupan hubina, jonka kautta vallankumouskaarti on pystynyt kiertämään pakotteita. Samalla Iran lähensi suhteitaan Venäjään ja Kiinaan.
Vuoden 2009 presidentinvaaleja seurasivat laajat protestit, kun Ahmadinejad julistettiin voittajaksi epäilyttävän suurella äänisaaliilla. Äänten alueellisessa jakautumisessa oli merkittäviä epäjohdonmukaisuuksia. ”Vihreä liike” sai alkunsa, mutta hallinto vastasi protesteihin kovalla kädellä, ja Iran ajautui yhä synkempään suuntaan. Vaikka Iran ei ole liberaali demokratia, maassa on kuitenkin monella tapaa demokraattisia elementtejä. Axworthyn teos päättyy 2010-luvun alkupuolelle.
Yhteenveto
Kirja oli kieltämättä raskas, enkä välttämättä suosittele sitä ihmisille, joita raskaammat kirjat pelottavat ja jotka eivät halua perehtyä islamistisen Iranin historian nyansseihin. Ei tämä toivottoman kuivakaan ollut. Esim. osiot 70-luvun Iranista, vallankumouksen etenisestä ja Irakin ja Iranin sodasta menivät kevyemmin. Toisaalta shiilaisuuden nyanssien puinnit ja sisäpolitiikan kiistat eivät aina olleet niin mielenkiintoisia.