Katsottua elokuvan Kremlin velho ja luettuani samannimisen kirjan, monista asioista yhtenä mieleeni jäi pienessä sivuroolissa ollut Eduard Limonovin hahmo. Tunnistan nimen Venäjällä merkittäväksi hahmoksi, mutta en osannut sanoa hänestä juuri mitään. Tämän takia päätin napata kirjastosta mukaan jo joskus aiemmin hypistelemäni ranskalaisen Emmanuelle Carreren elämänkerran Limonov(2011).
Tiivistelmä
Vajaa 400-sivuinen kirja kertoo suurelta osin kronologisesti, lievästi sanottuna värikkään elämän eläneen Eduar Limonov(oikea nimi Savenko) tarinan. Mukaan on laitettu kirjoittajan prologi, jossa kirjoittaja taustoittaa omaa suhtautumistaan Limonoviin.
Kappaleet jakautuvat seuraavasti. Lapsuus ja nuoruus Harkovssa 1943-1967, nuori aikuisuus Moskovassa 1967-1974, köyhää boheemielämää New Yorkissa 1974-1980, kirjallinen menestys ja elämä Pariisissa 1980-1989, Paluu Neuvostoliittoon ja kaaokseen 1989, Poliitiset seikkailut kotimaassa ja sotaseikkailut Balkanille 1989-1993, Nazbol-johtaja Venäjällä 1993-2001, Vankilavuodet 2001-2003 sekä epilogi vanhenevasta miehestä.
Harkova ja Moskova
Limonov kasvoi nykyisessä Itä-Ukrainassa Harkovassa. Hänen perheensä oli Neuvostoliiton kontekstissa ylempää keskiluokkaa, koska suuressa isänmaallisessä sodassa kunnostautuneella insinöörisällä oli keskivertokansalaista arvostetumpi työpaikka ja varhaislapsuutensa Limonov asui sotilaille varatulla hieman paremmalla keskustan asuinalueella. Myöhemmin perheen etuoikeudet kuitenkin heikkenevät ja Limonovin perhe muuttaa laitakaupungille, jossa Eduard alkoi elää pikkuhuligaanin elämää kovia katujätkiä ihaillen. Nämä jopa raiskasivat paikallisia tyttöjä, Eduard kertomansa mukaan kuitenkin vain kerran sormetti ja järkyttyi saatuaan verta käteensa. Hieman myöhemmin hän tutustuu myös paikalliseen ”teinidandyyn” ja innostui koreilevammasta pukeutumisesta ja musiikista.
Eduard päätyi sekoilujensa ansiosta myös mielisairaalaan, josta kuitenkin pääsi pois kun häntä ei lopulta pidetty hulluna. Hänet laitettiin työskentelemään kirjakauppaan, jossa sukelsi syvemmälle kirjallisuusmailmaan viettäen neuvostoliittolaista boheemielämää, tutustuen kirjakaupan pitäjään, vanhempaan Annaan, jonka kanssa päätyi myös romanttiseen suhteeseen. He muuttivat Annan kanssa 1967 Moskovaan, jossa osallistuvat aktiivisesti paikalliseen UG-kulttuurielämään, ja jossa Eduard nousee jonkinlaiseksi pienissä piireissä arvostetuksia hahmoksi. Hän kuitenkin jättää Annan tutustuttuaan nuorempaan Yelenaan, mutta muutama vuosi myöhemmin hän jättää myös Neuvostoliitoon päästen lähtemään Amerikkaan vuonna 1974.
New York ja Pariisi
Amerikassa kaikki on Neuvostoliitossa kasvaneelle Eduardille outoa sillä hän ei ollut edes nähnyt Amerikkaa elokuvissa kuten eurooppalaiset siirtolaiset. Hän saa itsensä Joseph Brodskyn suosituksella nopeasti työpaikan vanhasta paikallisten venäläisten toimittamasta lehdestä, jossa työskentelee lähinnä vanhempi emigrantteja, mutta kyllästyy siihen pian. Asuinolot olivat ankeat mutta Limonov pääsi elämään vapaata boheemielämää ja nauttii homoseksuaalisista kokemuksista. Hän kuitenkin nautti vähemmän paikallisten trotskilaisten tapahtumasta, koska nämä eivät olleet valmiita lähtemään suoraan toimintaan. Lopulta hän pääsee viettämään New Yrokissa hieman leppoisampaa elämää miljardöörin ”hovimestarina” ja luulee saavansa tältä kustannusapua debyyttikirjansa julkaisussa kunnes tajuaa, että hänen kirjaansa ohjattaisiin hänen vähemmän pitämäänsä suuntaan.
1980 hän saa kuitenkin kirjalleen kustannusmahdollisuuden Ranskasta ja suuntaa sinne. Elämäkerran kirjoittaja Carrere tapasikin Limonovin pian tämän jälkeen 1980-luvun alussa. Ranskaksi kirjan nimi oli Le poète russe préfère les grands nègres. Englanninkielinen nimi oli poliittisesti korrektimpi It’s me Eddie. Hän pääsikin jonkinasteiseksi julkikseksi ja Pariisin kulttuuripiireissä arvostetuksi hahmoksi, jonka räväköitä kirjoja myytiin kohtuullisen hyviä määriä, muttei kuitenkin niin paljon, että hän olisi keskiluokkaista varakkaammaksi yksiköksi noussut. Myöhemmin hänen uusien kirjojensa myynti alkoi myös hitaasti laskea.
Balkan ja paluu Venäjälle
Limonov palaa Moskovaan 15-vuoden tauon jälkeen 1989, jossa Gorbatsovin vapaamassa ilmapiirissä aiemmin kielletyt kirjat herättävät kiinnostusta, mutta Limonov ei muuten erityisemmin pidä ilmapiiristä. Hän tekee myös lyhyen reissun Harkovaan tapaamaan vanhempiaan. 1989 kaatui myös Ceaucescu, jonka kaatumisesta kirjoittajamme Carrere oli raportoimassa ja Limonovin hahmon huomiohakuisuutta ja räväkkyyttä kuvaa se, että hän puhui loppuun asti positiivisesti Ceaucescusta.
50:tä ikävuotta lähestyvä Limonov oli oppinut isältään, että sota on todellinen miehisyyden mittari, eikä hän ollut tuolloin vielä kokenut sitä. Hän lähteekin Jugoslavian hajamossotiin serbien puolelle vapaaehtoiseksi ja kuvataan myös kuinka sodan alussa ei ollut kovin järjestäytyneitä joukkoja vaan ennemminkin rellestäviä miliisiryhmiä. Hän päätyi ampumaan kuvanhauhalla piiritetyn Sarajevon suuntaan. Myöhemmin hän myös seikkaili Neuvostoliiton harmailla konfliktialueilla kuten Transnistriassa ja Abhasiassa. Hän oli aina radikaalien puolella. 93 Jeltsinin syrjäyttämistä yrittäiden. Hän yritti hakea rahoitusta projekteilleen Ranskasta tavaten vanhemman Le Penin. Hän tuli myös hyvin juttuun Alexander Duginin kanssa ja toisella Balkanin kierroksella hän tapasi myös Arkanin.
Limonovilla oli myös poliittisia viritelmiä Kansallisbolsevistisen puolueen muodossa, mutta vaaliuurnilla ei tullut kummoisia menestyksiä. Hänen kansallisbolsevistinen puolueensa toimi kuitenkin rehevänä kasvualustana vahvalle nuorison alakulttuurille. Hänen nazbol liikkeensä veti puolueensa kapinahenkisiä periferian miehiä ja Eduardilla itsellään on useamman vuosikymmen nuorempi punktyttö tyttöustävänään. Oppostioasemansa takia hän on kuitenkin kilpailevien poliitikkojen ja hallinnon mustalla listalla. 96 hänet piestään pahasti hän päätyy myös FSB:n puhutteluun. Ristiriitaisuuksia kuvasta myös se, että hän oli kovan toiminnan kannalla Tsetsenian sodan suhteen puhuen muslimeista barbaareina, mutta Keski-Aasiassa matkustaessaan tuntee kuitenkin sympatiaa muslimeja kohtaan.
Lopulta hänen nazbolliensa häiriät Riiassa muiden asioiden kanssa johtavat siihen, että Putinin hallintoo ottaa Limonovin tähtäimeensä. Turvallisuupalvelu nappaa hänet Siperiasta jossa hän ollut leirillä Altaissa. Hän päätyy vankilaan viettäen ensin pitkän aikaa eristyksissä päätyen sitten täydempään vankilaan, jossa tuntui kuitenkin nauttivan jonkilaista kunnioitusta useampien vankien joukossa. Oli epäselvää kuinka pitkään hän joutuisi vankilassa viettämään, mutta pääsi lopulta ja parin vuoden jälkeen. Hän oli uransa huipulla vapautumisensa jälkeisinä vuosina, mutta hänen tähtensä oppostiohahmona alkoi laskea Putinin sementoidesa valtaansa. Kuitenkin lopulta 2000-luvun lopussa elämänkerran kirjoittajan tullesssa haastattelemaan häntä valtio oli ulosmitannut hänen rahansa ja eläkeikäinen mies ei ole vahva johtaja, joka ei taida saada edes dramaattista kuolemaa luodeista tai myrkyistä.
Yhteenveto
Kirja oli mielenkiintoinen, Limonov on totisesti elänyt värikkään elämän ja voisin kuvitella erilaisten ihmisten pitävän tästä, vaikkei minun tapaani Limonovin hahmo ollut ennestään tuttu. Henkilökohtaisesti minua kiinnosti kuitenkin viimeinen kolmannes, jossa kuvattiin Limonovin seikkailuja Venäjän politiikassa ja kulttuurimaailmasssa sekä Balkanin sodissa.