Jatkoin Euroopan lähihistoriaan perehtymistä brittihistorioitsija John Footin kirjalla The Archipelago: Italy Since 1945(2018). Italia on Euroopan merkittävimpiä maita, joka toisaalta on jäänyt Saksan, Britannian ja Ranskan varjoon. Italia ollut itselleni kuitenkin Välimeren maista aina se kiistatta mieleniintoisin, joten tämä tuntui hyvältä jatkolta Euroopan historian kirjojen lukemiselle.
Tiivistelmä
Kirja kuvaa nimensä mukaaisesti Italian historiaa vuodesta 1945 aina 2018 asti, jolloin se on alun perin julkaistu. Reilu 400-sivuinen kirja koostuu seitsemästä kappaleesta, jotka kuvaavat jotakuinkin vuosikymmenen ajanjaksoja. Kappaleet koostuvat kuitenkin kymmenistä lyhyistä osioista, joissa kuvaillaan Italian poliittisia taloudellisia ja kulttuurisia kehityskulkuja. Tämä pitkästä kirjasta osaltaan helppolukuisemman. Monet näistä osioista kytkeytyivät edelli(seen/siin), mutta monet olivat myös irtonaisempia tapahtumien ja ilmiöiden kuvaamista.
Italia 1945
Kirja alkaa lyhyillä anekdooteilla välittömästi toisen maailmansodan jälkeisestä Italiasta mm. keskitysleireiltä palaavan juutalaisen intellektuellin ja Italian ympäriajon voittajan henkilötarinoista. Mussolini oli hirtetty, fasistinen hallinto kaadettu, mutta maa oli melkoisen raunioina, sekä kirjaimellisesti että henkisesti. Ja osa partisaaneista ei edes ollut ihan varma pitäisikö aseet edes laskea vai jatkaa kohti kommunistista vallankumousta. Sodan jälkeinen Italia oli kaaos.
Italiassa ei myöskään nähty mitään Nürnbergin oikeudenkäyntien kaltaista tapahtumaa. Sodan loppuessa jotkut innokkaimmat ehtivät hieman käyttää oman käden oikeutta fasisteja kohtaan, mutta muuten Italiassa ei tehty ollenkaan samalla tavalla tiliä fasismin kanssa ja suuri määrä fasisteja jatkoi merkittävissä rooleissa sodan jälkeen. Uusfasistiset puolueet jatkoivat hyvin pian myös toimintaansa.
Enpä tiennyt, että pian sodan jälkeen 1946 Italiassa oikeasti myös äänestettiin pitäisikö maasta tulla tasavalta vai kuningaskunta. Tasavalta voitti kohtuullisella, muttei millään valtavalla marginaalilla. Toisaalta kommunistit olivat monien muiden maiden tapaan sotien merkittävä voima, pääsemättä kuitenkaan vallan huipulle. Sen sijaan pian sodan jälkeen puoluesekamelskasta nousi melko pian 1900-luvun jälkipuoliskona kristillisdemokraatit joka oli kiistatta 1900-luvun jälkipuoliskon italialainen mahtipuolue.
1950 ja talousihme
Melko pian sodan jälkeen maan jälleenrakennus lähti vauhdilla käyntiin ja 50-luvun lopulla Italian talouskasvu oli valtaisan nopeaa, kaikista maailman maista vain Japanissa talouskasvu oli kovempaa. Tuohon ajankohtaan yhdistyy Italian maaseudun (erityisesti etelässä) tyhjentyminen, kaupunkien(erityisesti pohjoisen teollisuuskolmion Genoa-Milano-Torino) voimakas kasvu sekä modernin elämän perusteknologian kuten auton, television ja jääkaapin sekä yleisen kulutuskulttuurin saapuminen tavallisen ihmisen ulottuville. Kaupungistuminen ja modernisaatio johti tietysti myös kirkon aseman ja uskonnon merkityksen heikkenemiseen ja uusiin pohdintoihin naisen roolista.
Politiikan puolella kristillisdemokraatit nousivat maan ylivoimaisesti vahvimmaksi puolueeksi, jota kaikkein kovimmin kirittivät kommunistit, jotka eivät koskaan kunnolla päässeet vallankahvaan, mutta olivat kiistattoman merkittävä poliittinen voima Italiassa
60-luvun mullistukset ja lyijyn vuodet
Italian 1900-luvun jälkipuoliskon teollistumisen ja talouskasvun symbolina voidaan varmasti pitää FIAT:ia. Anglennin suvun autotehtaat olivat vähän kuin tuon ajan Italian Nokia ja samalla tavalla auto oli tuon ajan symbolinenkin kulutushyödyke, kuten matkapuhelin vuosituhannen vaihteessa. FIAT ja muutkin teollisuusyritykset vetivät tehtaisiinsa työvoimaa, ja 60-luvulla Italiassakin tehdastyöläinen oli todellinen työväenluokan symboli.
70 luvun alussa asemia alkoi tosin saavuttaa myös muuan Milanon kiinteistömoguli Silvio Berlusconi. Kulttuurisesti televisiosta alkoi tulla merkittävä väline ja todella takaperoiset ja uskontoon perustuvat näkemykset naisten asemasta ja abortista sekö avioerosta alkoivat nousta toden teolla keskusteluun ja muuttua. Italiassa 68-sukupolven tähtäimessä oli korostetun merkittävästi myös katolisen kirkon instituutio.
Vähemmän Italian historiasta tietävätkin ehkä muistavat lyijyn vuodet. 1969-1980 kun punaiset prikaatit ja neofasistti turvautuivat näkyvästi väkivaltaan politiikan jatkeena. Tunnetuimpia näistä tapahtumista ovat varmasti kiistanalaiset Piazza Fontanan ja Bolognan rautatieaseman pommit sekä Aldo Moron kidnappaus ja teloitus. 1977 nuori laitavasemmisto myös nousi erityisesti Bolognassa huomattavan väkivaltaisiin mielenilmauksiin.
Berlusconi, televisio, korruptio ja kylmän sodan loppu
Lyijynvuosien terrori kuitenkin loppui tai käytännössä hiljeni heti 80-luvun alussa. Kylmän sodan loppu ja 90-luvun alku räjäytti sotienjälkeisen poliittisen hegemonian. Niin sanottu Tangentopoli paljasti läpi poliittisen elämän kulkevan korruptiojärjestelmän. Skandaalista kärsi erityisesti maata pitkään hallinneet krisitillisdemokraatit. Karkeasti samaan aikaan massiiviset mafiaoikeudenkäynnit tapahtuivat Sisiliassa ja tässä tuli selväksi myös puolueiden kytkökset La cosa nostraan. Vasemmisto ei aivan kristillisdemokraattien tapaan ryvettynyt tangentopolissa, mutta sai sekin siitä osansa. Sen kriisiä kuitenkin vauhditti kylmän sodan loppu eikä aiemmin mahtava Italian vasemmisto enää tuntunut tietävän mihin se pyrkii ja miten ihmisiä kannattaisi puhutella.
Tästä kriisistä politiikan paraatipaikalle nousi kiinteistöbisneksistä mediabisneksen ja hömppäteeven kuninkaaksi siirtynyt Silvio Berlusconi, jonka tyhjä populismi puhutteli Italialaisia ja hän nousi ensimmäisen kerran maan johtoon 90-luvun alkupuoliskolla. Tämä oli skandaalinkäryinen hallitus sekin, eikä Berlusconi onnistunut johtamaan maata pitkään, mutta nousi kuitenkin suureksi hahmoksi. Donald Trumpia on verrattu moniin muihin autoritäärisiin johtajiin Bolsonarosta Orbaniin ja mutta populistinen mediamoguli Italiasta on tietyillä tavoilla ehkä jopa osuvin vertaus.
Tangentopoli ja Berlusconin nousu toivat politiikan kartalle uudella tavalla myös muita voimia. Laitaoikeiston neofasistit olivat sodan jälkeen jatkaneet toimintaansa, mutta olivat olleet verrattain heikko voima ja ulkona hallituksesta. Berlusconi muutti tämän. Toinen valtavirtaan 90-luvun alussa noussut voima oli Etelä-Italian poispotkimista tai rahahanojen sulkemista toivonut Lega Nord.
Vuosituhannen vaihteesta nykypäivään
Todellinen Berlusconi show-alkoi kuitenkin vasta 2000-luvulla. Detaljeihin menemättä mies nousi takaisin valtaan 2001, välillä äänestettiin pois mutta oli 2000-luvulla pääministerinä 2001-2011 välillä kahteen otteeseen yhteensä kahdeksan vuoden ajan. Hän varasti suuren osan poliittisesta keskustelusta (varasti ehkä muutakin) vetäen omaa mediashowtaan, vähemmän välitti varsinaisesta politiikasta, oli jatkuvasti oikeudessa erilaisista businessdiileistää ja esiintyi politiikan ja puolueiden yläpuolella olevana johtajana, joka saattoi varallisuutensa ansiosta toimia kuten piti ja ”uhrasi” itsensä. Kuulostaa jollain pelottavan tutulta. Berlusconin haamu ja kaaos leijunut edelleen Italian yllä ja tätä kirjoittaessa uutisoitiin juuri keskusteluista Milanon Malpensan lentokentän nimeämiseksi uudelleen Berlusconin mukaan.
Berlusconin aikakausi kuitenkin sotki Italian politiikkaa entisestään ja taloudellisia uudistuksia olisi totisesti ollut hyvä tehdä ennen finanssi- ja eurokriisejä, mutta eipä oikein tehty ja Italia säilyi vanhempia ihmisiä suojelevana geriatriana, jossa nuorisotyöttömyys on ollut hälyttävä korkea ja nuoria italialaisia, tällä kertaa hyvin koulutettujakin, on muuttanut merkittävissä määrin ulkomailla maan ummehtuneiden työmarkkinoiden takia.
Ja vaikka Berlusconi on nyt jo konkreettisesti haudattukin ovat poliittiset kriisit jatkuneet. 2010-luvun kriisejä heijastelee ehkä parhaiten komiikan puolelta politiikkaan noussut populistinen Pepe Grillo. Toisaalta maahanmuutto ja islam nousivat myös Italiassa keskusteluun 2000-luvulla. Muistan itsekin jo melkein 20 vuotta sitten lueskelleeni nettiä, kuinka jotkut Suomessakin viittailivat italialaisen Oriana Fallacin tulikivenkatkuisiin islamin ja muslimien vastaisiin paalutuksiin, joiden sisällön paikkansapitävyys ja järkevyys oli kuitenkin kiltisti sanottu kiiistanalaista.
Italia maana, johon ei pitkään tullut kovin merkittävää maahanmuuttoa ja jolla ei ollut monien muiden Euroopan maiden tasoista kolonialismin historiaa säilyi pitkään vähemmän maahanmuuttajia kiinnostaneena maana, mutta sittemmin maahanmuuttajia on tullut, mutta Italian meininki ollut melkoisen rasistista. Kielenkäytöstä käytännön asioihin asti. Pohjois-Italian itsenäisyyttä ajanut Lega Nordkin on sittemmin siirtynyt selvemmin maahanmuuttovastaisuuteen.
Yhteenveto
Suosittelen kirjaa kaikille Italian historiasta kiinnostuneille. Kirja on historialliseksi tiiliskiveksi kuitenkin kohtuu kevyt ja helppolukuinen. Itselleni mielenkiintoisia ajatuksia oli myös miettiä kuinka Italian viimeisen 80 vuoden kehityskulut ovat monilla tavoilla olleet samanlaisia kuin muualla länsimaissa(Toisen maailmansodan jälkeinen sekaannus, 50-70-lukujen huima talouskasvu, kaupungistuminen, äärivasemmiston nousu ja tuho, deindustrialisaatio, maahanmuutto, populismin nousu), mutta omilla paikallismausteilla.