Projektissani lukea 10 romaania elämästä auktoritaarisen hallinnon alla siirryn nyt Antonio Tabucchin kuvaamasta aurinkoisesta 1930-luvun Lissabonista synkkään Neuvostoliittoon. Kirjastosta tarttui hetken mielijohteesta mukaan Viktor Pelevinin kirja Omon Ra. Etukansi vihjasi, että kirja sijoittuu Neuvostoliittoon ja takakansi vahvisti, että kyseessä on satiirinen kuvaus Neuvostoliiton avaruusohjelmasta.
Tiivistelmä
Napakka 170-sivuinen kirja kertoo satiirisella ja absurdilla otteella kylmän sodan propagandataistelujen keskelle ajautuvasta Omon Krimomazovista. Omon kasvaa rankoissa oloissa, mutta ihailee jo nuorena avaruusraketteja ja päätyy toisen avaruusilmailunörttikaverinsa Mitiokin kanssa lentokouluun ja sieltä haastattelujen ja testien kautta salaiseen avaruusohjelmakoulutukseen Moskovaan. Lukija tajuaa melko pian, että tässä liikutaan postmodernin leikkisässä maailmassa, jossa Neuvostoliiton ihmeellisyydet on paisuteltu vielä paljon todellisuuttakin ihmeellisemmäksi. Erinäisten käänteiden ja harjoitusten jälkeen kertojamme päätyy rakettiin matkalle kohti kuuta, mutta kirjan lopussa hänelle ja lukijalle paljastuu Potemkinien taakse piilotettuja salaliittoja, joita en itse osannut odottaa. Lopun käännettä en itse osannut ennakoida, vaikka ehkä olisin voinut. Kirjan lopussa on myös hyvät lähdeviitteet selittämässä vieraampia Neuvosto- ja Venäjä-viittauksia.
Yksilön uhraaminen ja sankarimyytti Neuvostoliitossa postmodernisti
Kirjan teemoiksi nostaisin sen, kuinka yksilö voidaan uhrata totalitaristisen järjestelmän vuoksi ja rakentaa tästä sankarimyytti. Päähenkilömme oppii kohtalostaan osallistua tehtävään, josta ei selviä hengissä, jo kirjan alkuvaiheissa, vaikkei hän todellakaan tiedä kaikkea surrealistisesti kuvatun byrokratian keskellä tapahtuvaa juonittelua. Ensin nuorille kosmonauttikokelaille kyllä kerrotaan, että Neuvostoliiton avaruusohjelma on inhimillinen toisin kuin amerikkalaisten, jotka pistävät astronauttejaan vaaraan. Silti pian nimenomaan selviää, että sankarimme pestautuvat kuolemaan Neuvostoliiton puolesta. Ihmisrobotteja. Absurdina esimerkkinä siitä, mitä taistelulentäjien koulutuksessa heidän odotetaan tekevän, on amputoida jalkansa, kuten tapahtui sankaritaistelulentäjä Aleksei Maresjevillä. Ja jos ihmisten uhraaminen osoittaa neuvostoliittolaisen teknologian toimimattomuutta, osoittaa sitä myös jalkavoimalla toimiva polkupyöräkuukulkija, jolla sankarimme odotetaan operoivan Kuussa.
Kirjan juonta liikaa spoilaamatta sankarimyytin osalta esitetään kirjassa tarina puoluejohtajien metsästysmajoilla isoille vieraille eläimiä ampumaan ajaneista ihmisistä. Jossain vaiheessa nämä kuitenkin opettelivat luotiliivit ja karhuntalja yllään esittämään metsästettävää eläintä. Kissingerin tullessa vierailulle Neuvostoliittoon yksi karhuesittäjistä ei selvinnyt Kissingerin verenhimoisesta metsästyksestä hengissä, mutta hänen sankarillisen kuolemansa ansiosta saatiin aikaan ydinasesopimus, vaikka Neuvostoliitolla ei kirjan mukaan ollut mitään ydinohjelmaa ollutkaan.
Yllättävä loppukäänne – SPOILER VAROITUS
Jos et halua spoileria kirjan ainakin minulle yllättävästä loppukäänteestä, niin lopeta lukeminen tähän.
Kirjan lopussa paljastuu, että kuulento on pelkkä potemkin ja propagandatemppu. Huumattu päähenkilömme viedään rakettiin, josta hän herää ja luulee lähtevänsä matkalle kohti Kuuta. Todellisuudessa Kuuhun laskeutuessaan hän on Moskovan hylätyissä metrotunneleissa, ja hänen kuukulkijalla suorittamansa matka tapahtuu metrotunnelissa Kuun kapean solan sijaan. Hän ei sitä kuitenkaan tajua, vaan lähtee tekemään tehtäväänsä. Sen tehtyään hän ei suorita lopullista uhrausta ja tapa itseään, vaan Kuussa tulee yllättäen vastaan häntä kohti ampuva ihminen, ja hän lopulta näkee studioon, jossa neuvostokansalle tuotetaan spektaakkelia.
Tämä loppukäänne onnistui jostain syystä yllättämään minut täysin. Ehkä ei olisi pitänyt, ehkä kirjan aiemmista vaiheista olisi voinut arvella tätä, kun esimerkiksi kävi ilmi, että Neuvostoliiton ydinohjelmakin oli pelkkää amerikkalaisille syötettyä propagandaa. Yllättävä loppukäänne kuitenkin kruunasi kirjan minun mielestäni. En yleensä pidä juonenkäänteitä kirjallisuuden tärkeimpänä ansiona, mutta tässä homma toimi. Amerikan kuulento on myös niin rehevien salaliittoteorioiden kenttä, että pidin hauskana ajatusta, että Neuvostoliitto olisi feikannut kuulennon.
Yhteenveto
Kirja oli kaikessa postmodernissa ironiassaan hieman outo ja jos se olisi ollut pidempi ja sisältänyt pidempiä erityisen outoja jaksoja, olisi tämä saattanut jäädä kesken. Kirja oli kuitenkin lyhyt ja yksi keskivaiheen Mitiokin muinaisten mytologioiden hallusinointi ei kestänyt liian pitkään. En suosittelisi kirjaa kaikille, mutta jos ajatus postmodernin leikkisällä otteella tehty kuvaus Neuvostoliitosta ei kuulosta turnoffilta, niin oikeinkin lukemisen arvoinen kirja.