Olen viimeisen parin vuoden aikana lukenut enemmän Itä-Euroopasta ja kadonneesta Mitteleuropasta hiljattaisemmin esim. Zweig, Paluu Lembergiin, Goodbye Eastern Europe ja tätä linjaa jatkaa tällä kertaa suomalaisen Ville-Juhani Sutisen kirja Reunamerkintöjä. Tämä sattui silmään kirjaston Bestseller-hyllystä ja takakannen luettuani päätin heti lainata sen. Kirjan käsittelemä Galitsia on ollut omien kiinnostuksen kohteideni joukossa juuri tuollaisena kadonneena Itä-Euroopan alueena, johon tuntee vähän ”nostalgiaa” siitä kauheasti mitään tietämättä esim. juuri tämän kirjan introssa mainitun Zweigin inspiroimaan Grand Budapest Hoteliin kautta.
Tiiivistelmä
Kirja kertoo historiallisesta Itä-Euroopan Galitsian alueesta. Aiheesta kerrotaan ennen kaikkea seitsemän sieltä lähtöisin olevan kirjailijan kautta ja näistä muodostuu kirjan keskeisin osa ja seitsemän pääkappaletta intron jälkeen. Kirjailijat ovat minulle tutumpi ja lukemani Stefan Zweig ja lukulistallani oleva maineeltaan pintapuolisesti tuntemani Joseph Roth. Viisi muuta minulle aiemmin tuntematonta kirjailijaa ovat Leopold von Sacher-Masoch, Bruno Schulz, Samuel Joseph Agnon, Stanisław Lem sekä Yuriy Tarnawsky.
Vajaa 350-sivuinen kirja rakentuu kirjoittajan omien lukukokemusten, alueelle tehtyjen reissujen ja kadonnutta Itä-Eurooppaa dokumentoivien havaintojen sekä yleisluontoisempien pohdintojen ympärille. Tässä se muisututtaa viime vuonna lukemaani Jukka Koskelaisen kirjaa Viisi matkaa Saksan sieluun.
Rajamaa Galitsia
Sikäli kun Galitsia ei ole ihmisille tuttu nimi, niin kyseessä on nykyisen Itä-Puolan ja Länsi-Ukrainan alueella, jotakuinkin Krakovan ja Lvivin kaupunkien väliin jäävä alue, joka on osa Mitteleuropaa, kadonnutta Itä-Eurooppaa ja raja-aluetta par excellence. Kirjan merkittäviltä osin kuvaamalla belle époquella se oli osa Zweigin nostalgisoimaa Itävalta-Unkaria ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen se jakautui osaksi Puolaa ja Neuvostoliittoa, jota Adolf ja Stalin sitten myöhemmin möyhensivät.
Kirjan introssa mainitaan myös Wes Andersonin Grand Budapest Hotel (2014), jonka itse kävin katsomassa teatterissa noin 11 vuotta sitten ja näin jälkeenpäin ajatellen luulen olleen merkittävä osatekijä omaan tiettyyn kiinnostukseeni entiseen, usein osittain saksankieliseen Itä-Eurooppaan, sen mosaiikkimaiseen monikulttuurisuuteen ennen maailmansotia, mutta maailmansotien väliseen aikaan. Kirjassa mainitaan ja vieraillaan monille Itä-Euroopan kadonneilla pikkupaikoilla Krakovan ja Lvivin välillä: Brody, Drohobytš, Žovkva…
Juutalaisuus, diaspora ja nostalgia
Kirjan käsittelemistä seitsemästä hahmosta kuusi oli juutalaisia, Leopold von Sacher-Masoch ei ollut ja vain kirjoitti merkittävissä määrin juutalaisista. Kuudesta juutalaisesta neljä lähti alueelta diasporassa muualle ja yksi kuoli natsien käsissä (Schulz 1942) ja yksi jäi asumaan Puolaan (Lem). Zweig kulki Lontoon kautta Amerikkaan ja Brasiliaan. Roth Lvivistä Wieniin, Berliiniin ja sieltä Pariisiin. Joseph Agnon lähti Israeliin ja Yuriy Tarnawsky Yhdysvaltoihin.
Juutalaisuuden osalta käsitellään myös sitä, miten holokaustissa kadonneita juutalaisia ja käytännössä alueelta kadonnutta juutalaista kulttuuria tulisi muistaa. Toisaalta sosialismin vuosina juutalaisuus aika pitkälti unohdettiin ja synagogat sekä muut juutalaisuuden muistomerkit käytettiin täysin muihin tarkoituksiin esim. varastoina ja monilta osin ne jätettiin omiin oloihinsa rappeutumaan. Groteskina detaljina juutalaisten vanhoja hautakiviä oli esimerkiksi kierrätetty muihin rakennuksiin rakennusaineeksi.
90-luvun jälkeen juutalaista historiaa on alettu muistaa hieman enemmän, tästä esimerkkinä Krakovan Kazimierz, joka on nykyään tietynlainen juutalaisuuden urbaani teemapuisto. Tästä herää sitten kysymys, missä määrin juutalaista historiaa on parempi karnevalisoida turisteille sen säilyttämiseksi, jos ja kun ainakin monissa tilanteissa vaihtoehtona on sen unohtaminen. Juutalaista historiaa on pikkupaikkakunnilla kuitenkin verrattain paljon ja pientä osaa siitä on varaa kunnostaa. Esiin nostetaan myös Krakovan ”juutalaiset” ravintolat, joissa tarjotaan perinteistä juutalaista ruokaa. Tästä tuli vahvasti muutenkin mieleen alkuvuodesta näkemäni A Real Pain -elokuva ja sen Lublinin juutalainen ravintola.
Zweigin maailman tapaan kirjan kuvaama nostalgia pyörii paljon Itävalta-Unkarin ympärillä. Kirjassa mainitaan myös lyhenne k.u.k. (kaiserlich und königlich) keisarillinen ja kuninkaallinen. Itävalta-Unkari oli kuitenkin kiistatta monikulttuurinen imperiumi, mikä on ehkä yksi aspekti tätä nostalgiaa. Eikä se ollut sen aikalaisille yhtään sen luonnottomampi olemisen muoto kuin kansallisvaltio. Ja kansallisvaltio ylhäältä tulleilla rajoillaan monimutkaisen kansojen mosaiikkiin tuntui osittain juuri jopa luonnottomalta
Yhteenveto
Kirja oli mielenkiintoinen ja varsinkin alku veti mukaansa. Rakenteessa kudottiin mukavasti sekaisin historiaa, kirjailijoiden elämää ja tuotantoa sekä kirjoittajan omia pohdintoja mielenkiintoiseksi Galitsian alueeksi. Toisaalta monet käsiteltävät hahmot olivat itselleni vieraita hahmoja, mikä loppua kohti osittain vähensi mielenkiintoani. Kirja on kuitenkin erittäin hyvä esseistinen kirjailijoiden elämänn ja tuotannon kautta rakennetty menneen maailman kuvaus, jota voin suositella jos aihepiiri kiinnosta