Ihan viime aikoina lukemiseni on keskittynyt Neuvostoliittoon ja samaa linjaa on tämäkin kirja. Nobel-palkittu Svetlana Aleksijevtos on pitkään ollut lukulistallani. Päätin poimia hänen tuotannostaan tämänhetkiseen projektiini hyvin sopivaksi kirjan Sinkkipojat(1991).
Tiivistelmä
Reilu 400-sivuinen kirja kertoo lukuisten hahmojen omakohtaisten kokemusten kautta, miltä Neuvostoliiton Afganistanin sota(1979-1989) sen kokeneille ja heidän läheilisilleen näyttäytyi. Kirjaa on hieman vaikeaa luonnehtia, sillä se pohjautuu suureen määrään haastatteluja ihmisten aidoista kokemuksista, jotka asetetaan kirjassa melko sattumanvaraisesti peräkkäin, kuitenkin melko kaunokirjallisella otteella. Kirjan viimeinen vajaa neljännes rikkoo tämän pitkään jatkuneen rakenteen ja kertoo oikeudenkäynnistä, johon kirjailija itse omien kirjoistensa takia 90-luvun Minskissä joutui.
Naisnäkökulma ja kotiinpalanneiden kauhut
Aleksijevits oli ennen tätä kirjaa julkaissut suomennetunkin kirjan Sodalla ei ole naisen kasvoja. Tässäkin kirjassa naisnäkökulma tulee vahvasti esiin. Toisaalta myös Afganistanin tapahtumia esitetään usein sinne lääkintätoimiin tai muihin tehtäviin lähettyjen naisten silmien kautta. Näihin naisiin saatettiin myös suhtautua yhteiskunnan suunnalta täysin kohtuuttomalla huorittelulla ja heitä pidettiin melko laajasti sotilaiden kenttäpatjoina, vaikka nämä ihmiset tekivät sodan kannalta tärkeitä ja raskaita tehtäviä.
Toisaalta naisnäkökulma tulee esiin myös kotirintamalla, muutaman kerran iloisissa merkeissä kun poika tai aviomies pääsee lomalle kotiin. Useimmiten se tulee kuitenkin esiin uskomattomana tuskana kun äidit tai vaimot joko kuulevat rakkaansa kuolleen tai kun he jatkavat elämäänsä Afganistanissa fyysisesti, henkisesti tai usein molemilla tavoilla vakavasti haavoittuneen rakkaansa kanssa.
Monet sodasta palanneeet nuoret miehet päätyivät ryyppämään tai jopa huumeidenkäyttäjiksi. Suureen isänmaalliseen sotaan verrattuna Afganistanin sota tuntui merkityksettömämmältä, ja kosketti harvempia, mutta heitä sitten suhteessa enemmän kun kyseessä ei ollut koko käytännössä koko yhteiskuntaa järkyttänyt kokemus. Afganistanin sodan merkityksettömyys nivoitui myös sitä seuranneeseen Neuvostoliiton hajoamiseen. Yliluutnanti ja kraatinheitinkompanjan johtaja vertaa sotaa myös ”Suomen vastaiseen sotaan”, jota ei Neuvostoliitossa kummemmin muisteltu.
Sensuuri ja sodan järjettömyys
Kirjassa tulee myös esiin, kuinka vahvasti sodan tapahtumia kansalta vielä 1980-luvun Neuvostoliitossakin pimitettiin. Sodan tapahtumista ja raakuudesta ei todellakaan viestitty millään rehellisyyttä lähentelevällä tavalla. Afganistaniin mentiin propagandan mukaan auttamaan ja rakentamaan. Miehiä alkoi pian palata suurissa määrin sinkkiarkuissa, mutta uhreista kuitenkin uutisointiin kovin vähän. Koska mobilisaatio kosketti verrattain pientä osaa Neuvostoliiton kansasta, jotkut joilla ei ollut sodassa sukulaisia tai tuttuja, saattoivat olla siitä melko tietämättömiä. Myös poikia lähetettiin Afganistaniin kunnolla kertomatta mihin he ovat menossa ja mikä siellä tarkemmin odottaa.
Sodan julmuuksia kuvataan kattavasti. Neuvostoliitto toimi vahvempana ja teknologisesti edistyneempänä osapuolena murhaten suhteessa valtavasti enemmän afgaaneja kuin mitä neuvostoliittolaisia sotilaita kuoli. Toisaalta afgaanit olivat myös armottoman raakoja heidän kynsiinsä joutuneita sotilaita kohtaan. Neuvostoliiton sotilaille elämä oli myös monilla tavoilla armotonta. Yhtenä esimerkkinä mainitaan, miinat jotka aiheuttivat sotilaissa kauhua ja yksi sokeutunut kertoo kuinka on kotiin palattuaan onnellisempi hereillä, koska unissaan hän taas näkee sodat kauhut.
Korruptio ja simputus
Neuvostoliiton armeija oli, kuten Venäjän armeijan Ukrainaan lähtiessään erittäin korrutoitunut. Paikallisillekin myytiin omia varusteita pilven vuoksi. Varusteet olivat ilman korruptiotakin usein epäkäytännällisiä, vanhoja ja vääränkokoisia. 40-luvun amerikkalaiset varusteet olivat parempia kuin 80-luvun venäläiset. Nuoria sotilaanalkuja simputettiin myös armotta koulutusjakson ohella rintamallakin. Tätä tapahtui niin vanhempien sotilaitten kuin upseerienkin toimesta. Joku upseeri saattoinkin joskus kadota yllättävällä tavalla tai löytyä luoti selästä yllättävästä paikasta.
Yhteneveto
Kirja oli lukuisten yksittäisten traagisten ihmiskohtaloitten kautta kudottu kokolema Neuvostoliiton Afganistanin sodasta. Siinä oppi jotain sodasta, josta en aiemmin tiennyt juuri mitään. Ensimmäisen sadan sivun jälkeen alkoi hivenen tuntua, että samankaltaiset tarinat toistuvat kerta toisensa jälkeen, mikä oli varmasti jollainlailla tietoinen tyylivalinta. Kirja oli hyvä, mutta korkeisiin odotuksiin nähden lievä pettymys. En sano, etteikö tätä kannattaisi lukea ja se oli laadukas sotakuvaus, mutta kirja ei tehnyt minuun kuitenkaan mitenkään poikkeuksellista vaikutusta.