Kun ottaa projektikseen lukea kirjoja Amerikan ymmärtämiseksi, niin amerikkalaista asekulttuuria on aiheena vaikeaa ohittaa. Tämän takia lukulistalleni päätyi Cameron McWhitterin ja Zusha Elinsonin kirja American gun – The true story of the AR-15
Tiivistelmä
Reilu 350-sivuinen kirja antaa kattavan kuvauksen Amerikan tunnetuimman rynnäkkökiväärin AR-15:n historiasta. Kirja jakautuu kahteen pääosioon, jotka muodostuvat yhteensä 32:sta kappaleesta. Ensimmäinen pääosio kuvaa seikkaperäisesti aseen kehittäjä Eugene Stonerin elämää, aseen suunnittelua, armeijan poliittisia kiemuroita ja kähminää sekä AR-15:n nousua Amerikan armeijan ykkösaseeksi ja sen haasteita Vietnamissa.
Itseäni kiinnosti enemmän toinen osio, jossa kuvataan, kuinka tämä sotilaskäyttöön suunniteltu ase ei ensin saavuttanut suosiota siviiliväestön tai metsästäjien keskuudessa, mutta sittemmin nousi 90-luvulta lähtien ja 2000-luvun aikana valtavan suosituksi aseeksi, asekulttuurin symboliksi, kulttuurisotien kiistakapulaksi ja… joukkoammuskelijoiden suosikkiaseeksi.
Eugene Stoner ja kylmä sota
1950-luvun alussa Korean sodassa amerikkalaiset joutuivat perääntymään, ja tämän perääntymisen keskeiseksi syyksi todettiin amerikkalaisten aseiden riittämätön ampumisnopeus. Konetuliaseet tulivat pelikentille ennen ensimmäistä maailmansotaa, ja konekiväärit olivat yksi silloin ennennäkemättömän sodankäynnin väline, jolla teurastettiin varovaisten arvioiden mukaan lähelle miljoona sotilasta ensimmäisessä maailmansodassa. Toisen maailmansodan lopulla saksalaiset loivat rynnäkkökiväärin Sturmgewehrin, jolla ei ollut suurta historiallista merkitystä muuten, mutta se käännettiin englanniksi ”assault rifleksi”, joka sittemmin vakiintui asekeskustelujen kuumaksi perunaksi kuvailemaan AR-15:n kaltaisia aseita. Neuvostoliittolaiset olivat kuitenkin luoneet AK-47:n, ja amerikkalaisia alkoi pelottaa, että sen tulivoiman takia kylmän sodan kuumilla taistelukentillä amerikkalaisten liittolaiset saattaisivat jäädä alakynteen. AK-47 nousi myös jonkinlaiseksi kolmannen maailman kapinoinnin symboliksi, päätyen myös Mosambikin lippuun.
AK-47:n kilpailijaksi luodun AR-15:n takana oli vaatimattomista oloista ponnistanut Eugene Stoner, jolla ei ollut muodollisesti korkeaa koulutusta, mutta hän rakasti puuhastella käsillään ja rakennella kaikenlaista. Toimiessaan Los Angelesissa lentokoneteollisuudessa amerikkalaisen teollisuusunelman kultakaudella hän pääsi työskentelemään insinöörien kanssa ja myöhemmin oli mukana rakentamassa monenlaisia aseita. Hän oli kuitenkin tärkein hahmo menestysase AR-15:n taustalla tehden siitä alumiinin avulla kevyemmän, rakenteeltaan modulaarisen ja lisäten Direct Gas Impingement -systeemin.
AR-15:n päätyminen USA:n armeijan rynnäkkökivääriksi oli kuitenkin melkoinen taistelu, jossa Stonerin ja hänen yrityksensä ihmiset joutuivat käymään monia keskusteluja ja käymään läpi epäilyttävästi järjestettyjä testejä, jotta teknisesti mainio AR-15 päätyi armeijan aseeksi. Armeijan aseeksi päätymisen jälkeen muut tekivät siihen kuitenkin muutoksia, joista Stoner ei pitänyt, ja ne myös tekivät aseesta paljon helpommin jumittuvan, mikä maksoi amerikkalaisille suuren määrän henkiä Vietnamissa. Tästä syntyi skandaali, ja monet amerikkalaiset sotilaat vihasivat AR-15:ta, kunnes sen viat oli korjattu.
Ysäri ja armeijan aseesta normiväestön välineeksi
Jo 1960 yritettiin luoda suuremmalle yleisölle suunnattua sporter-versiota AR-15:sta, mutta se myi erittäin huonosti eikä ymmärrettävästi kiinnostanut metsästäjiä. Tuolloin Kennedyjen ja MLK:n hiljattain tuliaseilla tehdyt murhat myös käänsivät kansaa kauemmaksi asekulttuurista, ja aseiden rajoituksille oli merkittävää kannatusta. ”Postimyyntikiväärit” kiellettiin, ja monia Amerikan valtaväestöstä myös pelotti ajatus Mustista panttereista kaduilla aseiden kanssa. Vietnamin sodan synkät mielleyhtymät ja siitä myöhemmin tehdyt synkät elokuvat eivät myöskään luoneet rynnäkkökiväärille positiivista auraa suuren yleisön silmissä. 70-luvulla nähtiin kuitenkin ensimmäiset AR-15:lla suoritetut tapot Amerikan maaperällä, ja 80-luvulle tultaessa sen suosio murhavälineenä alkoi hitaasti kasvaa. Ase päätyi myös notoriöösiin uusnatsikirja The Turner Diariesin kanteen. Reaganin aikakaudella 80-luvulla monien muiden säätelyjen tapaan aseiden sääntelyä kuitenkin höllennettiin melkoisesti.
1980-luvun crack-epidemian myötä monet amerikkalaiset kaupungit kuten Los Angeles muuttuivat entistä vaarallisemmiksi sotatantereiksi, kun jengiläisillä alkoi olla käsissään konetuliaseita. Tässä kohtaa myös poliisi oli huolissaan, ja siltä suunnalta jopa tuli tukea tiukemmalle sääntelylle. 1989 Kalifornian Stocktonissa myös ammuttiin viisi lasta ja haavoitettiin kymmeniä AR-15:n omistaneen hulluruiksen toimesta, ja tässä kohtaa vanhemmalla Bushilla oli hieman painetta yrittää asettaa rajoituksia aseille. Jopa jonkinlainen MAGA-isoisä Barry Goldwater oli automaattiaseita vastaan. Kyllähän peura pitää pystyä tappamaan yhdellä laukauksella. Clintonin ensimmäisellä kaudella saatiin läpi jonkin verran merkityksellisiä aserajoituksia. Toisaalta niitä myös kierrettiin, ja joskus aiemmin maltillisemmin toiminut NRA lähti totaaliseen kulttuurisotaan aseiden rajoituksia vastaan.
NRA:n näkyvän vainon kohteeksi joutui mm. Washingtonin maaseudulta lähtöisin oleva oikeistolainen demokraatti Tom Foley, joka oli ollut selvästi tiukkaa aselainsäädäntöä vastaan, mutta kehtasi sanoa, että siviilien rynnäkkökiväärien rajoitukset voisivat olla hyvä asia, joten hän putosi poikkeuksellisesti edustajainhuoneen puhemiehen asemasta merkittäviltä osin NRA:n vaalimainosten hyökkäysten takia 1994 vaaleissa. AR-15-patentin vanhentumisen jälkeen monet muut asevalmistajat myös ryntäsivät markkinoille valmistamaan omia versioitaan aseesta. Asevalmistajat alkoivat myös hyödyntää kyseenalaiseksi luonnehdittavaa mainontaa, jossa asetta mainostettiin coolina sotilaiden aseena. Se oli myös hyvin monimuotoisesti modifioitavissa, mikä tarkoitti, että yritysten oli helppo valmistaa siihen lisäosia.
1999 nähtiin tunnettu Bowling for Columbine, mutta se ei hidastanut hyväkatteisen aseen myyntiä. Erilaiset teoriat vuosituhannen vaihteen Y2K-kriisistä myös inspiroivat ihmisiä ostamaan lisää aseita. Siinä missä metsästysaseilla on selvä vuosittainen sesonki, rynnäkkökiväärien myynti tuntui oudosti korreloivan terrori-iskujen ja erilaisten levottomuuksien kanssa. George W. Bushin tullessa presidentiksi ajateltiin, että tämä on varmaan hyvää aikaa asemyynnille, mutta voi pojat, eivätkä tietäneet, miten helevatan hyvää aikaa se tulee olemaan.
2000-luvun totaalinen kulttuurisota ja rynnäkkökiväärin Amerikan valloitus”
AR-15:n luoja Stoner haudattiin 1997, ja sotilashautausmaalla ammuttiin kunnialaukaukset poikkeuksellisesti sarjatulella. Ja tuosta hetkestä Amerikkakin alkoi ampua yhä enemmän sarjatulella. 9/11 johti Amerikan vielä vaikuttavampiinkin psykooseihin, mutta yksi vaikutus oli myös aseiden hamstraaminen. Mielikuva AR-15:sta muuttui myös positiivisemmaksi, kun ”hyvät amerikkalaiset” vartioivat niiden kanssa julkisilla paikoilla pian iskujen jälkeen. 2001–2003 AR-15:n myynti kasvoi 97 %. Aseista usein vähemmän innostuvat Amerikan esikaupunkien asukkaat myös pelkäsivät tuolloin paljon enemmän terrorismia kuin rynnäkkökiväärejä.
AR-15:n kasvanut myynti toi myös hedge-rahastot apajille. Aiemmat AR-15:n markkinoinnin pahemmat pojat saattoivat myydä yrityksensä isommille toimijoille ja vetäytyä eläkkeelle. Tunnettu amerikkalainen metsästäjä Jim Zumbo myös canceloitiin, kun hän 2007 kehtasi esittää kriittisiä kommenteja rynkyistä siviilien käsissä. Ennen 2008 vaaleja myytiin taas helvetisti aseita, kun ihmisille kerrottiin, että Obama varmaan vie ne. Ja kun 2009 oli vakava lama ja lähes kaikki toimialat kärsivät, rynkkyjen myynti veti edelleen varsin hyvin. Markkinointi jatkui myös kirjaimellisen härskillä tulokulmalla. Aikuisviihdesävytteisessä Maxim-lehdessä oli miehille mainoksia ”big dick gunista”. On maskuliinista, että on iso ase. Aiemmin räiskintäpelit oli nähty negatiivisessa mielessä, mutta nyt nekin alettiin nähdä kasvavissa määrin keinona innostaa nuorempia ihmisiä aseiden pariin.
Massa-ammuskelujen aikakausi
2000-luvun toisella vuosikymmenellä eskaloituneiden massa-ammuskelujen aikakauden avaukseksi voidaan ehkä laskea Coloradon Aurorassa elokuvateatterissa nähty ammuskelu Batman-elokuvan näytöksessä. Ampuja tappoi 12 ja haavoitti yli 50:tä, vaikka ei edes ollut puhdistanut asettaan monien harjoitteluammuskelujensa jälkeen eikä osannut käyttää sitä oikein. Vielä hirvittävämpi ammuskelu nähtiin Connecticutissa Sandy Hookin koulussa joulukuussa 2012, joka on sen hirveyttensä ohella saanut huomiota Alex Jonesin salaliittoteorioiden takia. Sandy Hookissa kuoli 20 alakoululaista ja kuusi opettajaa. Sandy Hookin ammuskelun jälkeinen vuosi oli taas uusi ennätysvuosi AR-15:n myynnissä.
USA:n 2016 presidentinvaalien monien ramifikaatioiden joukossa vähemmän tunnettu oli, että se oli taas uusi ennätysvuosi, kun ihmiset pelkäsivät Hillaryn vievän ihmisten aseet. Ennen vaaleja nähtiin muutamat massa-ammuskelut, jotka menivät ISIS:n nimiin, mutta eivät edes ”islamilaisen valtion sotilaat” aseiden kanssa Amerikan maaperällä saaneet ihmisiä enemmän aserajoitusten kannalle. Siinä missä vuosina 2000–2007 Amerikassa oli vuosittain keskimäärin 7 joukkoampumista, oli niitä 2008–2015 keskimäärin 18. Toistaiseksi pahin Amerikan joukkoampuminen nähtiin country-konsertissa Las Vegasissa syksyllä 2017. Kuolleita tuli 60 ja haavoittuneita reilu 400.
Koronan ja Black Lives Matter -protestien kesänä 2020 AR-15 nousi taas uutisiin useissa yhteyksissä. St. Louisissa boomerit Mark ja Patricia McCloskey poseerasivat AR-15:n kanssa kotinsa pihalla protestoijien marssiessa sen ohi, Kyle Rittenhouse toteutti Kenoshan ammuskkelunsa AR:lla, ja koronarajoituksia protestoivat marssivat Michiganin kuvernööri Whitmerin lähelle rynkyt näkyvillä. Lockdownien jälkeen rynkyt palasivat uutisiin massa-ammuskelujen muodossa. Monet aiemmin AR-15:n kieltämistä kannattaneet alkoivat jo ajatella, että aseita on niin laajasti siviilien hallussa, että niiden kieltäminen ei ole mahdollista, vaan kannattaa pyrkiä estämään niiden valuminen epävakaimmille väkivaltaisille ihmisille. Joukkoammuskelut kuitenkin jatkuivat. Daytonin ammukskelussa 2019 tapettiin 30:ssä sekunnissa yhdeksän ihmistä ja haavoitettiin 14:ää, vaikka poliisi oli lähettyvilla. Ja vaikka aseyhtiötä ei saada oikeuteen niiden aseilla tehdyistä murhista, on niitä joissakin tapauksissa saatu vastuuseen vastuuttomasta mainonnasta. 2020-luvulla varsin kamalia murhia on jatkunut mm. Buffalossa ja Uvaldessa.
Kirjan loppupuolella kuvataan myös kahta joukkoammukselusta selvinnyttä naista. Nämä kuvaukset auttavat taas ymmärtämään väärin Stalinin suuhun laitetun ja markkinoijien intuitiivisesti ymmärtämän totuuden, että yksittäisen ihmisen tarina vaikuttaa enemmän kuin tilastot satojen ihmisten kärsimyksistä. Kuolonuhrien ohella on syytä muistaa, että ihmiset saavat joukkoammukskeluissa myös vakavia fyysisiä ja henkisiä arpia. Kirjan viimeisessä varsinaisessa kappaleessa kuvataan keski-ikäisen ammukselusta selvinneen Valer-nimisen naisen taistelua vuosia ammuskelun jälkeen seuranneiden leikkausten ja kipujen kanssa. Tulinopeuden ohella AR-15:n vaarallisuutta lisäävät myös luodit, jotka tekevät kehossa pahempaa tuhoa kuin käsiaseet. Ne voivat muuttua epävakaaksi ja alkaa pyöriä tai kaatua matkallaan kudoksen läpi.
Yhteenveto
Kirja oli kattava ja suhteellisen helppolukuinen yhteenveto Amerikan kulttuurisotien yhdestä keskeisestä symbolista, taustoittaen laajasti myös sen historiaa. Historiasta kerrottiin omaan makuuni vähän turhan laajasti, mutta myös viimeisimpiä vuosikymmeniä käsiteltiin varsin kattavasti antaen äänen myös joukkoammuskkeluissa haavoittuneille. Kirja ei tuntunut saarnaavalta, vaikka tekstistä ainakin itselleni selviää, etteivät kirjoittajat pidä Amerikan nykyistä asetilannetta ainakaan räikeimmiltä osiltaan järkevänä.