Luettuani viimeksi John Ganzin mainion kirjan When the Clock Broke, päätin lähestyä Yhdysvaltojen lähihistoriaa hyvin erilaisen näkökulman kautta. Otin luettavakseni uusliberalismin kummisetä Milton Friedmanin yhdessä hänen vaimonsa Rosen kanssa kirjoittaman kirjan Vapaus Valita (Free to Choose, 1980). Ideana oli tutustua amerikkalaiseen oikeistolaiseen talouspolitiikkaan, joka muovasi 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja 2000-luvun alussa, tämän tärkeän hahmon omin sanoin.
Tiivistelmä
Esipuheessa sanotaan kirjan olevan jatkumoa kirjalle Capitalism and Freedom ja Free to Choose -tv-sarjalle. Mielenkiintoisesti kirjoittajat kuitenkin sanovat halunneensa tehdä myös juuri kirjan, koska se on vaikuttavampi kuin tv-sarja. Noin 300-sivuinen kirja jakautuu kymmeneen lukuun, joissa kirjoittajat esittelevät oikeistolaista chicagolaista talouspolitiikkaansa. Lukujen aiheita ovat markkinoiden voima, kansainvälinen kauppa, Yhdysvaltain keskuspankki, hyvinvointivaltio, tasa-arvo, koulut, kuluttaja vs. työpaikat, ammattiliitot, inflaatio sekä käynnissä oleva muutos.
Markkinoiden voima ja kansainvälinen kauppa
Pari ensimmäistä kappaletta ovat erityisen mielenkiintoisia juuri tässä maailmantilanteessa kun Donald Trump on syöksemässä Yhdysvaltoja protektionismiin. Mielenkiintoisena kommenttina kirjoittajilta tulee, että vaikka taloustieteilijöillä saattaa monista asioista olla jonkinlaisia erimielisyyksiä, niin kansainvälisen kaupan puolustaminen on kiistatta yhdistävä tekijä. Esimerkkinä mainitaan ehkä laajasti tunnettu kuvaus yksinkertaiselta näyttävän lyijykynän monimutkaisesta valmistuksesta, jossa useimmat sen ja sen raaka-aineiden valmistajat eivät. Paljon mainintaa juuri Japanista kuten Ganzin kirjassakin, mutta myös muita kansainvälisiä vertailiuja esim. Jugoslavian ja Neuvostoliiton välillä, Itä- ja Länsi-Saksan välillä. Kirjoittajat ovat luonnollisesti äärimmäisen tiukasti tulleja vastaan ja esimerkkinä mainitsevat Yhdysvaltalaisen terästeollisuuden suojelemisen tehottomana asiana.
Pari ensimmäistä lukua ovat erityisen mielenkiintoisia juuri tässä maailmantilanteessa, kun Donald Trump syöksee Yhdysvaltoja protektionismiin. Mielenkiintoisena kommenttina kirjoittajat toteavat, että vaikka taloustieteilijät saattavat olla monista asioista eri mieltä, vapaakaupan puolustaminen yhdistää heitä kiistatta. Esimerkkinä mainitaan ehkä laajasti tunnettu kuvaus yksinkertaiselta näyttävän lyijykynän monimutkaisesta valmistuksesta, jossa useimmat sen ja sen raaka-aineiden valmistajat eivät tunne toisiaan. Kirjoittajat mainitsevat usein Japanin, kuten Ganzin kirjassakin, mutta myös muita kansainvälisiä vertailuja esimerkiksi Jugoslavian ja Neuvostoliiton talousmalleista sekä Itä- ja Länsi-Saksan eroista. Kirjoittajat ovat luonnollisesti jyrkästi tulleja vastaan ja mainitsevat esimerkkinä yhdysvaltalaisen terästeollisuuden suojelun tehottomaksi.
Friedmanit nostavat hinnoilla kolme merkittävää vaikutusta: tieto, kannustimet ja tulojako. Väärää on Friedmanin mielestä ajatus siitä, että tulonjakoon vaikuttaminen sääntelyn avulla ei vaikuttaisi myös kannustimiin tai tiedonvälitykseen. Mielenkiintoisena ei-amerikkalaisena esimerkkinä Friedman nostaa esiin ajatuksen öljykriisin aiheuttamista jonoista, että bensa ei saisi maksaa enemmän.
Keskuspankki ja inflaatio
Kolmas luku sisältää jyrkän kritiikin keskuspankkia kohtaan. Kirjoittajat käsittelevät 1930-luvun lamaa ja väittävät, että pienempi vuoden 1907 lama hoidettiin paremmin ilman keskuspankin massiivista interventiota. Tämä näkemys on kiistanalainen, mutta sopii Friedmanien yleiseen filosofiaan valtion roolin minimoimisesta taloudessa. Nykytilanteessa heidän kritiikkinsä saa lisäväritteitä, kun Trump yrittää määräillä keskuspankkia.
Inflaation suhteen Friedman on varovainen mutta periaatteellinen. Hän myöntää rahan olevan sosiaalinen konstruktio, mutta korostaa inflaation olevan hallittavissa oleva, byrokraattinen ilmiö. Kiinnostavasti hän vertaa inflaatiota alkoholismiin: molemmissa on kyse riippuvuudesta, josta on mahdollista päästä eroon, mutta se vaatii kurinalaisuutta. Talouspolitiikan ei tulisi kuitenkaan olla liian tempoilevaa… Friedman korostaa, että vaikka muutokset tapahtuvat hitaasti ja ihmiset voivat varautua niihin, sopeutumistuskia ei voida välttää.
Hyvinvointivaltio ja tasa-arvo
Hyvinvointivaltiota Friedman tarkastelee kriittisesti, huolestuen valtion jatkuvasta kasvusta. Hän nostaa esiin kolme merkittävää kasvuvaihetta: vastauksen suureen lamaan, New Dealin ja ”sodan köyhyyttä vastaan”. Mielenkiintoisena historiallisena huomiona hän mainitsee, että Otto von Bismarckin Saksa oli hyvinvointivaltion pioneereja – näkökulma, joka liittyy eurooppalaisen sosiaalipolitiikan kehitykseen
Friedmanin mukaan hyvinvointivaltion tuhlailevimpia ja tehottomimpia elementtejä ovat sosiaaliturva, asumistuet ja terveydenhuolto. Hänen perusargumentaationsa perustuu kysymykseen siitä, kuka käyttää kenen rahoja ja kenen hyväksi. Vaihtoehtona hän ehdottaa negatiivista tuloveroa, jota hän perustelee laajemmin kirjassa.
Tasa-arvon osalta kirjoittajat kannattavat mahdollisuuksien tasa-arvoa, mutta vastustavat tulosten tasa-arvoa, jonka he näkevät luonnottomana ja lahjakkuutta väheksyvänä. He huomauttavat, että epätasa-arvo on yleistä paitsi markkinataloudessa myös – usein vielä enemmän – kommunismissa ja feodalismissa.
Koulut, kuluttajat ja ammattiliitot
Koulutusta käsitellessään kirjoittajat viittaavat aikansa ilmiöön keskuskaupunkien rappeutumisesta ja turvallisten vauraiden esikaupunkien noususta. He luonnehtivat Yhdysvaltojen kouluja jakautuneiksi: esikaupunkien koulut toimivat hyvin, pikkupaikkakuntien kohtalaisesti ja keskustojen huonosti. Friedmanien päätavoitteena on antaa vanhemmille enemmän valtaa lastensa koulunkäyntiin ja käsitellä koulutusta taloudellisena hyödykkeenä muiden joukossa. Tämä näkemys on kiistanalainen, sillä monet näkevät koulutuksen nimenomaan mahdollisuuksien tasa-arvon välineenä
.
Kuluttajien ja työpaikkojen välistä suhdetta käsitellessään kirjoittajat korostavat kuluttajan etua työpaikkojen suojelun sijaan. He käyttävät runsaasti esimerkkejä liikenteestä – rautateistä rekkoihin ja edelleen lentoliikenteeseen – sekä lääkkeiden kehityksen sääntelyn ongelmista. Tämä lähestymistapa muistuttaa nykyistä ”runsauden agendaa” (abundance agenda).
Ammattiyhdistysliikettä kohtaan kirjoittajat ovat kriittisiä. He mainitsevat lääkärit esimerkkinä ammattiryhmästä, joka rajoittaa kilpailua. Mielenkiintoista on heidän teknokraattinen suhtautumisensa: he väittävät, ettei ihmisten asemaa voida parantaa, ellei työnantajille jää riittäviä voittoja.
Yhteenveto
Kirja tarjoaa mielenkiintoisen näkökulman siitä, mitkä uusliberalismin keskeiset opit ovat nyky-Amerikassa vastatuulessa ja mitkä edelleen vallitsevat. Vastatuulessa ovat erityisesti kansainvälinen kauppa ja vapaakauppa protektionismin noustessa, sekä kuluttajan etujen asettaminen työpaikkojen suojelun edelle – kuten näkyy terästeollisuuden suojelemisessa. Sen sijaan byrokraattien demonisoiminen ja hyvinvointivaltion vastaisuus elävät edelleen vahvoina uusliberaalin ajattelun perintönä amerikkalaisessa politiikassa. Friedmanien kirja on tavallaan lukemisen arvoinen juuri tässä ajanhetkessä muistuttamaan Amerikan aiemmista valtavirran ajattelumalleista, muttei ehkä ole erityisen kevyttä luettavaa.