Luettuani Annie Ernauxin romaanin Vuodet, jatkoin kaunokirjallisuuden lukemista toisella ranskalaisella omaelämänkerrallisella teoksella. Kirja oli Edouard Louisin kirja Ei enää Eddy(En finir avec Eddy Bellegueule 2014).
Tiivistelmä
Kirja on nuoren, kirjoittamishetkenä vähän yli 20-vuotiaan miehen omaelämänkirjallinen muistelo hänen lapsuudestaan Pohjois-Ranskan työveänluokkaisella Hallencourtin pikkupaikkakunnalla. Homoseksuaali kirjoittajamme tuskailee lapsuudessaan kylän viimeisen päälle stereotypisen ahdaskatseisen ja konservatiivisen arvomaailman keskellä, mutta elää aidon köyhyyden ja kurjuuden keskellä. Kirja on kuitenkin varsin lyhyt ja napakka, joten luin 180-sivua parissa päivässä.
Hillbilly Elegy Ranskan ruostevyöhykkeellä
Kirjasta tuli tietyiltä teemoiltaan mieleen Yhdyslvatain nykyisen varapresidentin ja sohvannusijan J.D. Vancen omaelämänkerta Hillbilly Elegy. Molemmissa kerrotaan maansa periferisen rapistuvan teollisuusalueen pikkupaikkakunnalla kasvavasta pojasta, joka onnistuu kuitenkin lopulta ponnistamaan sukulaisiaan korkeammalle. Teemoja ovat perheen ja yhteisön päihdeongelmat, ihmisten katkeruus eliittejä kohtaan ja hyvin kantaväestövaltaisten alueiden tietty rasistisuus. Toksinen maskuliinisuus on varmasti joskus ylikäytetty termi, mutta näissä yhteisöissä ja Edin isässä tämä ilmiö totisesti tiivistyy.
Mielenkiintoista oli ehkä se tavallaan ilmeinen fakta, kuinka elitistiseksi mielletyn Ranskan maailmassakin on ruraalia köyhyyttä, stereotypiseta eliittivastaisuutta, josta perussuomalaisetkin voisivat olla ylpeitä. Edin perheessä lukiokin oli jo elitistinen ja saavuttamattomissa tuntuva asia. Porvareita toisaalta halveksuttiin. Edin perhe oli myös ranskalainen perhe, jossa syötiin paljon ranskalaisia perunoita. Ja ranskan perunoita syödessä katsottiin televisiota. Vaikka perheellä oli taloudellisesti tiukkaa, kodissa piti olla paljon televisioita, jotta niitä voisi katsoa sekä syödessä että muissakin huoneissa.
Kuten edellisen lukemani Annie Ernauxin kirjan tapaan tässäkin kirjassa seksuaalisuus on keskeisessä roolissa. Kirjoittaja Edouard on kuitenkin nuori homopoika ja tämä tuo omanlaisensa kipuilun aihepiirin kanssa. Kirjoitta kasvoi niin steroetypisen toksisen maskuliinisuuden keskellä, jossa homoseksualisuuteen liittymättömiäkin ”naismaisia” piirteitä omaavia haukuttiin heti homoiksi, että aidolla homoseksuaalilla sitten olikin vaikeaa.
Yhteenveto
Kirja oli jopa hieman stereotypisen tuntuinen kasvutarina köyhän ja kurjan pikkupojan rääsyistä rikkauksiin. Kuvaus on kuitenkin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä. Tavallaan mielenkiintoista oli myös juuri näkökulma stereotypisen nobistisen Ranskan valkoroskamaailmaan. Kyllä tätä voisi suositella vähän kenelle kevyehköä ja lyhyehköä kirjaa etsivälle, jolle Ranskan perspohjasakan kuvaus tai homopojan kasvutarina eivät teemoina ole suoraan poistyöntäviä.