Pitkästä aikaa otin luettavakseni fiktiota. Kirjastosta tarttui mukaan ranskalaisen Annie Ernauxin Vuodet (Les années), joka julkaistiin alunperin 2008. Ernauxin nimi oli hämärästi jäänyt mieleen, koska hän sai muutamia vuosia sitten Nobelin kirjallisuuspalkinnon.
Tiivistelmä
Kirja ei ole kovin pitkä. Reilu parisataa sivua etenevä teos kulkee jouhevan kronologisesti Ernauxin lapsuudesta 1940-luvun alusta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliin. Kirja on mielenkiintoinen yhdistelmä Ernauxin oman elämän kokemuksia, joita peilataan ranskalaisten ”kollektiiviseen muistiin” 1900-luvun tapahtumista niin politiikan, maailman tapahtumien ja kulttuurin kuin uusien tuotteiden kautta.
Satunnaiset muistot ja oudot kiinnekohdat
Kirja kuvaa varsin kattavasti ranskalaisten ”kollektiivisia” kokemuksia toisen maailmansodan lopusta uuden vuosituhannen alkuun asti. Merkittävien Ranskan ja länsimaiden historian tapahtumien ja kokemusten ohella aikakautea kuvataan teknisen kehityksen tuomien uusien tuotteiden, mutta myös vähemmän merkittävältä tuntuvien tuotteiden brändien kautta. Nämä olivat tietysti minulle Ranskaa vähemmän hyvin tuntevana hieman vieraampia.
Tekninen kehitys toimii kirjassa yhtenä mittarina. Se, minkä innovaation vielä omaksui ja mitä ei, kertoi luonnollisesti jotain vanhenemisesta. Ainakin 90-luvulla tietokone alkoi jo olla Ernauxille liikaa. Kirjassa käsitellään lyhyesti hahmoja Zidanesta Sartreen ja Piaf’sta Mitterandiin sekä toki itselleni tuntemattomampia henkilöitä.
Ranskan ja Maailman historia 1940-2005.
Ernauxin sukupolvi kasvoi sodan jälkeisten ongelmien keskellä, mikä oli kuitenkin nyt pikkuhiljaa vanhuuteen kuoleville ranskalaisille kultaista lapsuusaikaa. Taudit tappoivat vielä nykyistä enemmän lapsia, asuttiin ahtaasti eikä useilla ollut ollenkaan juoksevaa vettä. Ernaux kasvoi kuitenkin lähes täysin kultaisten 30 vuoden, Trente Glorieuses (1945–1975), keskellä.
Primitiivinen, naiivi rasismi näkyi suhtautumisessa Algerian sotaan, joka häilyi lapsena ja nuorena taustalla. Ernaux kuului provinssiaalisempaan työväenluokkaiseen vasemmistoon, joka oli vähän liian vanha vuoden 1968 opiskelijakapinointiin, mutta suhtautui siihen kuitenkin suhteellisen positiivisesti. Suhtautuminen tuon vuoden tapahtumiin jakoi ranskalaisia ja määritti paljon sitä, mitä ihminen oli seuraavina vuosina.
Ernaux kuuluu myös sukupolveen, jolle Mitterandin vaalivoitto näyttäytyi suurena mahdollisuutena, jolloin Ranska oli eri suunnassa neoliberalismin trendin kanssa. Vaikka Mitterand ei tuonut sellaista sosialistista ihannevaltiota kuin ehkä toivottiin, olivat hänen vuotensa kaiken amerikkalaistumisen keskellä positiivinen hetki.
Naisinen näkökulma roisiuteen ja seksualisuuteen
Vaikkei naisen roisikko kielenkäyttö korkeakirjallisessa kontekstissa ole minulle täysin vierasta, se oli ehdottomasti yksi teema, joka tässä kirjassa pisti silmään. Kirja alkaa lyhyellä maininnalla naisesta kyykkypissalla. Seksuaalisuudella oli myös merkittävä rooli kirjassa. Lapsuuden kuvausten jälkeen siirrytään pian teini-ikäisen 50-luvun ilmeisen rajoittavan konservatiivisuuden ja seksuaalisuuden tukahduttamisen maailmaan. Myöhempien teini-ikäisten kesäleirien maailmassa neitsyyden käsite oli oraaliseksin takia häilyvä. Osittain kyse on kuvauksesta siitä, miten oikeasti tiukkaan maailmaan seksuaalinen vapautuminen tuli. Ernaux meni kuitenkin jo vähän yli 20-vuotiaana naimisiin ja sai lapsia kohtuu pian sen jälkeen.
Yhteenveto
Jos etsii lyhyehköä ja varsin helppolukuista, mutta kovin arvostettua kaunokirjallista tuotosta lukulistalleen, niin tämä on mielestäni erittäin hyvä. Pakkolukemisena pitäisin jos Ranskan lähihistoria kiinnostaa. Eroja on toki jos monenlaista, mutta vähän samankaltaisena kirjana minulle tuli tästä mieleen Gunter Grassin Minun vuosisatani.