Tykkäsin paljon viimeksi lukemastani Max Egremontin Itä-Preussia käsittelevästä kirjasta, joten otin seuraavaksi luettavakseni hänen hieman tuoreemman kirjansa The Glass Wall: Lives on the Baltic Frontier(2021). Se kuvaa nimensä mukaisesti elämää Baltiassa, Viron ja Latvian osalta, mutta tekee sen alueella aiemmin asuneiden saksalaisten tarinoiden kautta.
Tiivistelmä
Kirja muistuttaa Egremontin edellistä kirjaa siinä, että se yhdistelee epäkronologisesti ja ilman ilmeistä logiikkaa eri ihmisten elämäntarinoita, yleistä taustoitusta aiheesta ja kirjoittajan omia vierailuja alueelle. Kirja alkaa kirjoittajan Riian vierailusta 25 vuotta sitten ja kuinka hotellin henkilökunta ei ollut palvelualtteimmasta päästä ja päättyy Saarenmaalle sekä pohdintoihin Jan Kroosin elämästä. Tässä välissä käydään niin Narvassa, Liepajassa, Jelgavassa, Tallinnassa, Tarttossa kuin ehkä yllättäen Helsingissäkin.
Baltian saksalaiset
Baltian historiaan vihkiytymättömälle ei välttämättä ole selvää, että saksalainen aatelisto ja yläluokka pyöritti merkittäviltä osin nykyisten Viron ja Latvian alueita keskiajalta ensimmäiseen maailmansotaan asti. Kirjoittaja arvioi että 1800-luvun alkupuolisko oli ehkä Baltian saksalaisten voiman huippuhetki, vaikka valta tosiaan säilyi ensimmäiseen maailmansotaan ja joltain osin vuoteen 1939 asti.
Toisaalta monet Saksan saksalaiset eivät kuitenkaan tunteneet Baltiaa yhtään. Ensimmäisessä maailmansodassa näytti kuitenkin jonkin aikaa, että nyt Saksa lopulta laajentuisi kokonaan alueelle Itä-Preussista koilliseen ja keskiajan ristiretket saataisiin loppuun. Esimerkkinä kirjoittaja kuitenkin mainitsee Saarenmaalle 1918 tulleen saksalaisen, joka yllättyi sen saksalaisuudesta. Baltit olivat toisaalta saksalaisille edelleen lähes maaorjia. Hän myös jopa yllätyi siitä miten raaasti saksalainen aatelisto ja tilanomistajat paikallisia kohtelivat.
Ensimmäisen maailmansodan jälkeiset Baltian itsenäistymissotien taistelut olivat myös todella verisiä ja raakoja. Myöhemmin Auschwitzin komentajaksi noussut Rudolf Höss kertoi kuinka meno oli raaempaa, kuin mitä oli missään aiemmin nähnyt. Taistelut olivat monien osapuolien sekasotku. Osapuolina oli paikallisia baltteja, paikallisia saksalaisia, Saksan armeijan yksiköitä, bolsevikkieja, ”valkoisia venäläisiä” ja joitain brittien joukkoja. 1918-1921 oli Baltiassa sekavaa aikaa
Baltian maiden itsenäistymisen jälkeen Baltian saksalaisen eliitin asema ja etuoikeudet heikentyivät selvästi, mutta he säilyivät kuitenkin merkittävänä ja tärkeänä väestöryhmänä toisen maailmansodan syttymiseen asti. Kuitenkin hyvä huomio, etteivät Baltian saksalaiset olleet natseille prioriteetti kun Molotov-Ribbentropia sorvattiin. Merkittävä osa Baltian saksalaisista siirrettiin Puolalta saaduille alueille, joissa heille annettiin aiempien kaltaisia etuoikeuksia.
Kartonot ja muu kadonnut historia
Saksalaisen kulttuurin säilyneinä merkkeinä mainitaan Nigulisten kirkko kuolemantansseineen Tallinnan keskustassa. Toisalla puolella Tallinnan keskustaa saksalaisten historiallisesta mahdista muistuttaa puolestaan Kadriorgin palatsi. Baltian Versailles’ksi puolestaan nostetaan Jelgavan hulpea palatsi ja kauniista säilyneestä virolaisesta kartanosta Palmsen kartano vähän Tallinnasta itään. Saksalaisten ”säilyneestä historiasta’ on nykyään näkyvissä myös Tarton saksalaisille rakennettu, mutta nykyään melko arvostettu Tarton yliopisto.
Monet suurimmat säilyneet sekä tuhoutuneet kartanot rakennettiin 1800-luvulla, joskus hieman erikoisina arkkitehtuurityylien yhdistelminä. Itsenäistymisen jälkeen monia rapistumaan päässeitä kartanoita onkin kunnostettu ja osa niistä toimii hotelleina, ravintoloina, kylpylöinä ja joku jopa golfklubin päärakennuksena. Toisaalta lukuisat kartanot ovat myös päässeet rapistumaan eikä niille ole löytynyt halukkaita kunnostajia.
Toisaalta saksalaiset perustelivat etuoikeuksiaan Baltiassa sillä, että toivat alueelle sivistyksen. Ja on totta että maaojruudesta ja takapajuisuudestaan huolimatta Baltia oli Venäjään verrattuna edistyneempi ja sen seurauksena alueen siteet Länsi-Eurooppaan säilyvät vahvempina. Nostetaan myös esiin mielenkiintoisesti nykyisen suhtautumisen saksalaisiin ja toisaalta venäläisiin. Baltian historian ja viime vuosien tapahtumien valossa Venäjä-viha tietysti monin tavoin ymmärrettävääkin, mutta tavallaan yllättävääkin, miten positiivisesti saksalaiseen historiaan suhtaudutaan laajasti nykyään, kun katsotaan miten armottomasti saksalaiset aateliset suurelta osin kohtelivat virolaisia ja latvialaisia alamaisiaan. Varsinkin vauraammat virolaiset suhtautuvat kartanoelämään jopa nostalgisoiden.
Saksalaisesta ajattelusta kirjoittaja mainitsee esimerkiksi tietysti Herderin, jonka ajatukset toisaalta vaikuttivat balttialaistenkin kansallisuusajatteluun. Lukuisten merkittävien Baltian saksalaisten ohella kirjassa myös nostetaan esiin ”Baltian periferian” eliitin tietty kosmopoliittisuus. Mm. nyt Netflix-sarjaksi jalostetun Tiikerikissa-romaanin kirjottanut Giuseppe Tomasi di Lampedusa vietti aikoinaan paljon aikaa Latviassa.
Yhteenveto
Tykkäsin hyvin paljon kirjoittajan edellisestä lukemastani kirjasta. Siihen nähden tämä oli lievä pettymys. Joskin edelleen varsin viihdyttävä ja erilaisten hahmojen elämäntarinoista kudottu kuvaelma, jota suosittelisin jos Baltian historia kiinnostaa mm. aiemmin lukemani Baltian historiakirjan ohella. Kirjassa tulee esiin paljon Baltian historian isoja linjoja, mutta myös historian unohdettuja hahmoja Baltian saksalaisten näkökulmien kautta.