Luettuani hiljattain kasan paksumpia ja teemoiltaan raskaampia kirjoja elämästä auktoritaarisen hallinnon alla, päätin ottaa väliin jotain vähän lyhyempää ja vähän keveämpää. Tykkäsin muutama kuukausi sitten lukemastani Antonio Tabuchin kirjasta Kertoo Perreira, joten kirjastosta tarttui mukaan miehen toinen lyhyehkö romaani Damasceno Monteiron katkaistu pää.
Vähän päälle 200-sivuinen kirja on pintapuolisesti melko yksinkertainen dekkaritarina. Tälläkin kertaa italialaiskirjailijamme vie meidät Portugaliin, nyt kuitenkin 90-luvulle ja pääsääntöisenä tapahtumapaikkana on Porto. Romanimies löytää kirjan alussa kaupungin laidalta päättömän miehen. Lissabonilaisen lehden vastahakoisesti rikostoimittajaksi päätynyt nuori päähenkilö Firmani lähetetään vastahakoisesti Portoon raportoimaan tapauksesta. Hän saa apua monelta yllättävältä suunnalta, ja tekee rikoksesta juttusarjan jonka avulla lehden numeroita myydään loppuun. Lyhyt kirja on tosiaan pintapuolisesti simppeli dekkaritarina, mutta väliiin on pistetty useampi monimutkaisempi dialogi.
Päähenkilömme majoittuu Portossa pensionaattiin, jonka ylläpitäjä piti aiemmin tarunhohtoista baaaria, tuntee siksi Porton kerman ja tämän takia päähenkilömme saa häneltä hyödyllistä apua ja ohjaa hänet aluksi ruumiin löytäneen romanin luo. Hän saa pensionaattiin pian myös puhelun nimettömältä vinkkimieheltä, joka ohjaa hänet hämärältä vaikuttavan Sound of Portugal maahantuontiyritystä kohti. Pian joesta löytyy myös ruumiin pää ja lankakerä alkaa kieriytyä auki ja selviää, että maahantuontiyrityksen toimintaan kytkeytyy myös huumeita ja korruptoituneita kansalliskaartilaisia ja yökerho Puccini Butterfly.
Kirjan toiseksi tärkein hahmo esittäytyy kirjan puolivälissä. Kyseessä on aristokraattitaustainen köyhien asioita hoitava asianajaja. Varsinaisen rikokseen liittymättä kaksikko päätyy puhumaan paljon kirjallisuudesta ja sivistynyt asianaja mm. ihmettelee oliko Georg Lukácsilla tosiaan oma tyylinsä kuten päähenkilömme ehdottaa. Hän myös ihmettelee miten päähenkilömme ei voi olla mielipidettä Flaubertin ja Coletin vaikutuksiin toisiinsa, vaikka on opiskellut kirjallisuutta. Vaikka asianajajamme puhuikin hienostuneesti kirjallisuudesta ei hän kirjan loppupuolelle onnistu kuitenkaan saamaan tekijöille heidän ansaitsemaansa rangaistusta.
Yhteenveto
Tämä oli mukavan lyhyt ja kevyehkö kirja, joka ei kuitenkaan ollut ollenkaan tyhjäpäinen tai tyhjänpäiväinen. Dekkaritarinan väliin olisi sisällytetty paljon hauskoja pikkunäppäriä dialogeja. Saatan jatkaa Antonio Tabucchin suomennettujen teoksien lukemista kun kaipaan taas lyhyttä ja helppoa, mutten kuitenkaan tyhjänpäiväistä luettavaa.