Vaikka Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat oli pettymys, päätin ottaa nykyisen kirjaprojektini seuraavaksi kirjaksi kuitenkin jälleen suomalaisen tekijän Neuvostoliittoa käsittelevän romaanin. Kirjastossa huomioni kiinnitti Ville Juhani Sutisen kirja Liha, jonka opin takakannen lukemisen perusteella kuvaavan korkean Neuvostoliiton kansankomisaarin matkaa Yhdysvaltoihin oppimaan paikallisesta elintarviketeollisuudesta. Olen aikasemmin tänä vuonna lukenut Sutisen Galitsiasta sen kirjailijoiden kautta kertovan tietokirjan Reunamaa, joten mietin että voisi olla mielenkiintoista lukea fiktiota tältä mieheltä.
Tiivistelmä
Vähän päälle 400-sivuisen romaanin päähenkilö on Anastas Mikojan. Tällainen historiallinen henkilö ei ole jäänyt muistiini ja ajattelin aluksi, että kyseessä olisi etunimen perusteella leikkisästi nimetty fiktiivinen hahmo. Kyseessä on kuitenkin aito historiallinen hahmo, jonka elämän päätapahtumat on kuvattu kirjassa varsin totuudenmukaisesti. Hahmo oli näköjään myös yhden viime vuosikymmenen suosikikkielokuvassani Death of Stalinin hahmokaartissa, joten ehkä Mikojan olisi pitänyt tuntea.
Edellisen kirjan tapaan tämäkin kirja liikkuu kahdella aikatasolla. Ensimmäisellä aikatasolla kuvataan Mikojanin ja tämän seurueen muutaman kuukauden pituista, koomista tutustumismatkaa Amerikkaan ja erityisesti sen elintarviketeollisuuteen. Toisessa kuvataan kuoleman kielissä olevaa Mikojania vuonna 1978 datsallaan, muisteloimassa läpi elämänsä. Muistelot alkavat ajasta ennen Amerikan matkaa kuvaten, kuinka Armenian tuppukylässä kasvanut poika nousi puoluejohtoon ja ne jatkuvat toisaalta aikaa matkan jälkeen, jolloin Mikojan operoi puolejohdon kärkipaikoilla. Kappaleet vuorottelevat toisensa perään joten kahdella aikatasolla liikutaan samalla ennustettavalla logiikalla läpi kirjan. Neuvostoliiton historiansa tunteva tai kirjan takakannen lukeva myös osaa yhdistää, että samalla kun Mikojan ihasteli Amerikan lihantuotantoa, käynnistyivät Neuvostoliitossa hieman erilaiset massateurastukset…
Neuvostodelegaatio Amerikan ihmemaassa
Kirja alkaa tilanteesta, jossa Mikojanin johtama delegaatio ihmettelee tavarataloa New Yorkissa. Komissaarimme seurueineen on kuin kala kuivalla maalla ihmetelemässä kapitalisisen tavaratalon jonojen puutetta ja shoppailulle varattua tilaa. Tämä kappale kuten myöhemmät kappaleet sisältävät paljon komiikka kun korkeassa asemassa olevat neuvostohahmot yrittävät ymmärtää näkymättömän käden logiikkaa. New Yorkin jälkeen Mikojanin reitti vie hänet moniin aikansa ja nykyajankin amerikkalaisiin tärkeimpiin metropoleihin: Baltimore, Pittsburgh, Detroit, Chicago, Las Vegas, Los Angeles ja San Francisco. Nämä kappaleet olivat niitä, jotka kirjan alussa kiinnostivat enemmän tietyn keveytensä ja huumorin takia.
Amerikassa moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa neuvostokulkijoitamme. Mitä esimerkiksi tapahtuu bageleiden keskikohdalle ja miten pyöreitä artikkeleita oikein saadaan varastoitua ja kuljetettua? En ole varma miten vieraantuneita korkeammat neuvostohahmot olivat kapitalistisesta systeemistä, mutta kirjassa nämä ihmettelyt tuntuvat jossain kohdin jopa epärealistisilta, mutta yleensä toki myös hauskoilta.
Mikojanin eksoottisiin huomioihin kuuluu mm, että siinä missä Neuvostoliitossa on paljon ihmisten muodostamia jonoja, jonottavat Amerikassa usein autot. Bensa-asemat ja highwayt herättivät myös hämmästystä. Anglismeja kuten highwayt käytetään kasvavissa määrin läpi kirjan. Matkatessaan kohti Pittsburhia ja dinerissa syödessään seurueemme ihmettelee, että leiville on annettu nimiä, jotka eivät välttämättä kuvaa niiden sisältöä eksplisiittisesti. Entä ehkä Neuvostoliitossa ihmiset olisivat epäileväisiä suljettuja voileipiä kohtaan? Kirjassa seikkailee muutaman sivun verran myös itse Henry Ford, jonka Mikojan tosielämässäkin tapasi Detroitin vierailullaan.
Pidemmällä Keski-Länteen matkatessaan seurueen matka jatkuu Chicagon teurastomoihin. Teurastamojen mittakaava teki vaikutuksen kuten myös se kuinka kaikki ruohon osat hyödynnettiin tehokkaasti. Samaan aikaan Neuvostoliiton lihamyllyssä mittakaava oli myös massiivinen, mutta tehokasta toimintaa se ei kyllä ollut. Lihaviittauksia ja alluusioita kirjassa on jonkin verran enemmäkin. Mieleeni jäi erityisesti mainoksissa porsas syömässä porsasta metaforona Neuvostoliiton itseään syövälle systeemille. Chicagon jälkeen reitti vie neuvostovierailijamme ihmettelemäään myös Omahan laajoja karjankasvatusalueita, vielä vaatimatonta Las Vegasia, 30-luvun Hollywoodia ja muuta Kaliforniaa, jossta tutustutaan kuohuviinitilaan ja majoneesitehtaisiin, joita Neuvostoliittoon haluttiin tuoda.
Mikojan joutuu välikätenä myös miettimään miten pystyy myymään minkäkin ajatuksen tai kehitysaskeleen Stalinille, jota kirjassa kutsutaan aina tuttavallisesti Sosoksi. Baltimoressa esimerkiksi tutustuttiin ketjupikaruokapaikkaan jolla oli kymmenia ravintoloita. Teollisen jakelun, ketjupaikkojen standardoinnin ja pikaruokaloiden tehokkaan ruokailun arvioitiin miellyttävän myös Stalinia ja sopivan Neuvostoliittoon.
Mikojanin elämä selviytyjänä
Kirjan toiset kappaleet kuvaavat vuonna 1978 kuoleman kielissä olevaa 82-vuotiasta Mikojania joka muistelee elämäänsä taaksepäin. Hän onnistui OG-kommunistina ja Stalinin läheisenä hahmona selviämään läpi vainoista ja jatkamaan pitkää kommunistisen puolueen operaattorina, joka koki luonnollisen kuoleman. ”Hän käveli läpi punaisen torin kastumatta sateessa koska pisarakaan ei osunut häneen”. Mikojanj oli poikkeus joka luikerteli läpi Stalinin vainoista jatkaen puolueuraansa menestyksekkäästi vielä Hruštšovin vuosina. Toihan hän kuitenkin nakit Neuvostoliittoon.
Mikojan muistelee aluksi nuoruuttaan armenialaisessa pikkukylässä. Hän päätyi uskonnon opiskelijaksi Tbilisiin vaikkei täysin uskonut ja sama taisi tapahtua sitten vähän myöhemmin kommunismin kanssa. Hän vietti nuoruutensa Kaukasuksella päätyen Bakuun, jossa oli mukana kommunistien toiminnassa ihaillen pankkiryöstäjä Sosoa, vaikkei uskaltautunut itse yhtä riskialttiisiin operaatioihin. Hän kuitenkin tutustui Staliniin, joka suuteli häntä suulle ja Mikojan nousi vahvaan asemaan puolueessa 1926 alkaen. Stalin kuitenkin alkoi tunkeutua hänen sisimpäänsä ja ihmisiä ympäriltä alkoi putoilla. Ukrainan nälänhädän esiintuonut toveri tapettiin. Tuotantoa lisättiin armotta ihmisuhrauksista huolimattta. Mikojan koki raskaasti ristiriidat siitä kuinka sampanjan ja jäätelön kaltaisia ylellisyyshyödykkeitä haluttiin tuoda ihmisille vaikka peruselintarvikkeiden kanssakin oli tiukkaa.
Mikojan eli 20- ja 30-lukujen viahteessa vielä onnellisena perheenisänä uskoen kommunismin mahdollisuuksiin. ”Kaukasuksen pankkiryöstäjät ruutijäämät käsissään” eivät kuitenkaan epävarmuuttaan voineet aidosti olla kuuntelematta mitä heistä ulkomailla kirjoitettiin ja heille piti luoda myös propagandaa. Nakkien neuvostoliittoon tuomisen lisäksi Mikojanin saavutuksiin kuului neuvostoliittolaisen keittokirjan kasaaminen, johon oli kerätty kotitalouksiin sopivia tehokkaasti tuotettuj ruokia. Mikojan oli kuitenkin katkera että hänen esittelemiensä nakkien sekaan alettiin myöhemmin laittaa vähän mitä vaan.
Amerikan matkalle lähtiessään Mikojan ei tajunnut, että häneen ilmeisesti aidosti luotettiin enemmän kuin useimpiin muihin puolueen ihmisiin. Hänen vanhoja tuttujakin kuitenkin teurastettiin ja joutui myös likaamaan kätensä kun hänet lähetettiin Amerikasta tulonsa jälkeen Kaukasukselle kirjoittamaan nimensä paikallisen puolujohdon puhdistuksien hyhäksyjäski. Ehkä hän siellä täällä pelasti muutaman ihmisen tekemisillään, mutta kovin vähän pystyi omasta mielestään mihinkään vaikuttamaan. Suuressa isänmaallisessa sodassa hän organisoi huoltoa” pojille” ja toivoi kauheuksien yhdistävän kanssaa, kun yksi hänen oma poikansakin kuoli pilottina Stalingradin yllä. Mutta Stalinin vainoharhat eivät kadonneet minnekään ja pari hänen poikaansa lähetettiin Keski-Aasian tasavaltoihin ja Death of Stalinin tyyppisissä bileissä piti ryypätä ja tanssia vainoharhaisen rinnalla. Miojan selvisi Stalinin ajasta ja Stalinin kuoleman jälkeisistä tapahtumistakin pysyen korkeassa asemassa puolueessa päätyen muistelemaan 82-vuotiaana kasvain sisällään elämäänsä taaksepäin datsallaan.
Yhteenveto
Kirja oli Sofi Oksasen Kyyhkysten katoamisten lievän pettymyksen jälkeen erittäin positiivinen lukukokemus. Paikoitellen keveyn hauska ja esitellen aikansa Amerikkaa, paikoitellen raskaampi kuvaten mielenkiintoisesti Neuvostoliiton lihamyllyjä välillä hyvien lihametaforien kautta. Aluksi kiinnosteli enemmän neukkujen kapitalismin ihmemaan ihmettely, mutta loppua kohden aina vaan enemmän kuolevan Mikojanin muistelot. Tämä oli oiken erinomainen lukukokemus.