Anton Montin kirja Mustat vuodet – Uusfasismi Italiassa 1945-2016 valikoitui toiseksi viimeiseksi kirjakseni projektissa lukea 20 kirjaa Euroopan historiasta.
Tiivistelmä
Kirja on kohtuullisen napakka reilu 200-sivuinen kokooma italialaisesta uusfasismita. Kirjan alussa on lyhyt pohjustus Mussolinin Italian parista viimeisestä vuodesta ja lopussa kappale vuosista 1984-2016, mutta kirja keskittyy pitkälti jotakuinkin vuosiin 1946-1983. Kirjassa käsitellän lyijyn vuosien väkivaltaisuuskia, mutta selitetään myös uusfasismin puolupoliittista puolta, erilaisia aktivisteja ja organisaatioita sekä teoreetikkoja. Kirjassa on omistettu oma kappaleensa uusfasismin esoteeriselle kummisedälle Julius Evolalle ja esitellään vähemmän pidemmin myös sellaisia fasismin auktoriteetteja kuin Junio Valere Borghese ja Stefano Delle Chiaine.
Fasismista uusfasismiin
Kirja alkaa tekijänsä lyhyellä henkilökohtaisella kuvauksella. 70-luvun lopun ja 80-luvun alun Rooman nuorena vasemmistolaisena autonomina hänellä oli myös henkilökohtainen kosketus uusfasismin maailmaan. Hän mainitsee että lyijyn vuosien tapahtumista on epäselvyyksiä molemmilta puolilta, mutta enemmän oikealta. Laitavasemmisto punaisine prikaatteineen oli ääriliikkeiden taistelussa kokonaisuutena vahvempi voima, mutta uusfasistit saivat ainakin jotain hämärää tukea myös julkisen vallan toimijoilta ja eri tiedustelupalveluilta. On edelleen epäselvää mitä kaikkea taustalla liikkui. Monti myös huomauttaa, että Italian uusfasistien esoteerinen maailma on hyödyllistä tajua nykymaailmassa siksikin, että se on innoittanut laajasti äärioikeistolaista liikehdintää ympäri Eurooppaa, Suomessakin asti esim. verkkolehti Sarastuksen osalta.
Esipuheen jälkeen kirja alkaa vuodesta 1943 ja Mussolinin ensimmäisestä kaatumisesta ja sitä seuranneesta saksalaisten pelastusoperaatiosta, jossa jo tappiomielialainen Mussolini palautetaan valtaan ja Pohjois-Italiaan perusteetaan 600 päiväksi Salon tasavalta. Natsi-Saksasta ja monista muista fasisteista puhuttaessa on kuitenkin mielenkiintoista muistaa, että italilainen fasismi oli fasismiksi kotimaassaan ”verrattain vähäväkivaltaista”. Mutta se muuttui 1943 kun Italiasssa alkoi käytännössä sisällissota natsien tukemana fasistivallaan ja liittoutuneiden sekä partisaanien välillä. Lopun lähestyessä Mussolini suunnitteli lopullista kunniallista taistelua vetäytymällä alppisoliin kuolemaan saappaat jalassa. Näin ei kuitenkaan tapahtunut ja lopuksi viimeiset fasistit ajattelivat, että heidät pettivät ensin kuningas, sitten italialaiset ja lopulta vielä saksalaisetkin. Mussolini päätty lopulta roikkumaan kaikkien nähtäville Milanon kaduille.
Huhtikuusssa 1945 Italia oli vapautettu, mutta fasisteja tai sellaiseksi katsottuja tapettiin oma käden oikeudella edelleen ja tilanteen pääosin raihoitettua kuukausia myöhemmin partisaanit jatkoivat yksittäisten fasistien murhaamista vielä vuoteen 1950 asti. Italian historiallisena hyssyttelynä voidaan pitää, että näitä väkivallan tekoja ei ruodittu vuosikymmeniin kovin julkisesti, koska ei haluttu tahrata sankaripartisaaneja.
Toisaalta jos sodan välittömän jälkeinen oman käden oikeus ja joitain vuosia jatkunut fasistien murhaaminen jätettäisiin huomiotta, niin lakiteitse äärimmäisen harva fasisti joutui tekemisistään vastuuseen Italiassa vaan lyhyiden vankilasäilytyksien jälkeen nämä pääsivät pitkälti palaamaan aiempiin asemiinsa yhteiskunnassa. Esimerkkimä nostetaan Pino Romualdi joka Salon hallituksen jäsenenäkin pääsi sodan jälkeen helpolla ”piilottamaan lohikäärmeen munia” eli jatkamaan vanhan fasistihallinnon jatkumoa enemmän maan alla. Edellisiin kirjoihin viitaten hauskana yksityiskohtana oli, että hänellä oli muuhun toimintaan naamioitu toimipiste Dolce Vitan maailmanmaineeseen nostaneelle Via Venetolla.
Uusfasistinen puolue MSI perustettiin myös jo vuonna 1946 vain vuosi sodan loppumisen jälkeen osaksi järjestelmää. Se pyrki pitämään yllä fasismin liekkiä, mutta myös rekrytoimaan nuoria. Ensimmäisissä sodan jälkeisissä vaaleisssa se sai kuitenkin vain 2% äänistä, mutta kuitenkin vetosi esimerkiksi poliisin, joka ennen vaaleja teki sen jäsenteen suhteen varmisteluja, että olettehan mukanana jos pitää tehdä väkivaltaisempi kaappaus kun kommunistit nousevat valtaan.
Uusfasismin varhaisvuodet
Noin kymmenessosa kirjasta on osoitettu suoraan Julius Evolan hahmolle, tuolle uusfasismin esoteeriselle kummisedälle. Hän oli sisilialaistaustainen aatelinen, jolla oli vahvan hierarkinen ajatus maailmasta, mutta hän oli myös esoteerisempi ja intellektuellisempi moniin muihin fasisteihin verrattuna. Toisaalta hän myös ihaili enemmän Saksan natseja kuin Italian fasisteja ja osallistui SS:n okulttisiin seremoniohinkin. Esoteerisuudessaan hän ajautui 30-luvun alussa jopa Italian fasistien epäsuosioon, mutta pääsi sittemmin takaisin fasismin kaapin päälle. Sitä kautta hän vietti sotavuosia myös Suur-Saksassa ja loukkaantui sodan aikana vakavasti Wienin pommituksissa.
Hän eli loppuelämänsä pyörätuolissa, kuitenkin vanhemman aatelisnaisen sponsoroimana kerrostaloasunnossa Roomassa kirjoittaen ja nauttien mystistä auraa nuorempien fasistien keskuudessa. Joillekin vanhemmille fasisteille hän oli liian outo intellektuelli, joka näytti ”värikkäässä villapaidassa pyörätuolissa istuvalta homolta”. Evolan ajattelumaailmassa joidenkin muiden italialaisten fasistien tapaan on kuitenkin laajat kansainväliset kiinnostuksen kohteet hän mm. ihaili erityisesti Contreauta ja hänen rautakaartiaan. Evolan ajattelua tuntuu kuitenkin aidosti vaikeahkosti ymmärrettävältä. Waffen SS:n kansainväliset rykmentit olivat hänelle ihailtavan monikansallisia eurooppalaisia?! Toisaalta Evolan viimeisimmän merkittävän kirjan Cavalcare la tigre(”tiikerillä ratsastaen”) tuntuisi kuvaavan vähän samaa ajatusmaailmaa kuin tuoreempi internetin ”black pill”, jossa maailmaa kohtaan on tietynlainen nihilismi, mutta silti ”sotilaan moraalilla” taistellaan epätoivoisesti sitä vastaan.
Sodan jälkeisinä vuosina nykyrajoja katsottaessa on mielenkiintoista muistaa, että Trieste oli pitkään sodan jälkeen statukseltaan epälvässä asemassa ja päätyi vasta 1954 kiinteästi osaksi Italiaa ja tämä oli myös fasisteja motivoivia kysymyksiä. Toinen uusfasisteja tuoreempina vuosina sodan jälkeen mietityttänyt kysymys oli NATO, johon veriviholliskommunistien pelossa jotkut halusivat. Mussolinia vastaan taistelleina sen jäsenmeihin suhtauduttiin kuitenkin myös skeptisesti. Evolakin toisaalta kommunistivastaisena kannatti mieluummin NATO:on liittymistä. Mutta. Heti sodan MSI oli uusfasistipuolueena virallinen, mutta marginaalinen osa järjestelmää, mutta 52-vaaleissa se sai merkittävämmän määrän ääniä ja puolueen edustaja nousi myös mm. Napolin pormestariksi.
60-luvun alussa NSI alkoi kuitenkin joutua poliittiseen paitsioon varsinaisesta poliittisesta päätöksenteosta. Syntyi kuitenkin puoluepolitiikan ulkopuolisia merkittäviä poliittisia järjestöjä kuten Ordine Nuovo ja Aanguardia Nazionale. Näillä oli ideana käydä monipolvisempaa taistelua kommunisteja vastaan ja mietittiin myös false flag-operaatiota, joilla toivomaan saavan kansaa kääntymään ”järjestyksen” puoleen. 60-luvulla uusfasistit joutuivat kuitenkin jännästi tasapainottelemaan maailman tapahtumien kanssa Algeriasta Palesstiinan ja Vietnamiin. Nykymaailman näkökulmasta saattaakin olla outoa mihin näkökuömiin monet päätyivät. Esim. uusfasisteilta tuli yllättävän vahvaa tukea Palestiinalaisille ja muslimimaille. Toisaalta 60-luvulla Espanjan, Portugalin ja Turkin sotilashallintojen sekä 67-Kreikan sotilasjuntan jälkeen fasismin tuntui Italiassa ymmärrettävämmin sen lähialueiden vaikutuksesta realistisena mahdollistuuna.
Lyijyn vuodet
1968 koko maailma vavisuttanut opiskelijoiden ja nuorison aktivismi näkyi myös Italiassa. Aluksi uusfasisteja oli vasemmiston mukana hulinoimassa, mutta jäivät pian pois porukasta, joskin tämä mielenkiintoinen anekdootti Italian uusfasistien ”fluidiudesta”, että saattoivat 68-alussa myös toimia nuorien radikaalien kanssa samoissa hulinoissa. Toki melko nopeasti uusfasisti jäivät 68-liikehdinnästä sivuun.
Lyijyn vuosia pedataksemme nostetaan esiin erityisesti kaksi hahmoa. Ensimmäisenä Junio Valerio Borghese, joka oli sotavuosina kuulunut uusfasistien erityisesti ihannoimien taistelusukeltajien joukkoon. Borghese oli myös mukana 8.12.1970 oudossa tapahtumasarjassa Roomassa, joka muistutti vallankumousyritystä, mutta oli niin vaatimaton ja epäonnistunut, että sen taustoista heräsi epäilystä. Eikai kukaan, ainakaan ansioitunut sotilas olisi lähtenyt vastaavaan sähellykseen mukaan?
Toisena ajan merkittävänä fasistitoimijana esiin nostetaan Avanguardia Nazionale -järjestön perustaja Stefano Della Chaie. Maan alettua polttaa Italiassa jalkojen alla lähti hän ensin Francon Espanjaan ja sieltä Latinalaiseen Amerikkaan, toimien paikallisten hallintojen ”konsulttina” Chilessä, Argentinassa ja Boliviassa pitäen yhteyksiä sellaisiin vanhoihin natseihin kuin Klaus Barbie. Della Chaien ura kuvastaa miten laajat kansainväliset suhteet, joillain Italian fasisteilla oli ja miten heidän ideologiansa meni näppärästi yhteeh monien Latinalaisen Amerikan sotilashallintojen ajatusmaailman kanssa.
Vuonna 1969 vaihtui MSI:n puheenjohtaja ja pian alkoi uusfasistiaktiivien väkivaltaisempi toiminta. Oliko sattumaa vai ei? Poliittisten myrskyjen aikana nuorisoa virtasi myös uusfasisteihin joukkoihin, muuttaen myös sen estetiikkaa pitkine partoineen ja hiuksineen. Näille luotiin Fronte della Gioventù, joka oli virallisesti puoluepolitiikasta irrallinen nuorisojärjestö. Pitkään Italian fasistien ja MSI:n symbolina toiminut soihtu vaihtui myös useammin kelttiristiin, osittain käytännölisyyttään, se kun oli paljon helpompi piirtää. Lyijyn vuosien pohjoisten pommien ohella fasistit olivat hämmentämässä myös Italian köyhimmässä Calabrian maakunnan protesteissa. 1972 laitavasemmisto aloitti kuitenkin aktiivisemman väkivallan fasisteja kohtaan. Monti näkee, että vuoteen 1974 asti fasistit olivat laitavasemmistoa väkivaltaisempia, mutta tilanne muuttui tuon jälkeen nopeasti.
Yhdeksi aikansa merkittäväksi fasistiskeneksi nostetaan Milanon Piazza San Babila. Monet näistä nuorista fasisteista olivat myös pikkurikollisia fasismin aatteen ajamisen ohella ja päätyivät myöhemmin ammattirikollisksi. 70-luvun alussa heillä oli kuitenkin oma ”trendikäs” skenensä Pohjois-Italian suurkaupungissa. Mutta äärivasemmisto ei tätä pidemmän päälle katsellut ja vahvistuttuaan asetti useammankin pommin näiden kahviloihin ja baareihin. Meininki oli rajua. 70-luvun kuluessa fasistit jäivät näissä katutappeluissa ja väkivallan teoissa tappiolle.
Vuoden 68 ohella Italiassa nähtiin vuosikymmen myöhemmin toinen suuri nuorisoliike jota kutsuttiin vuoden 1977 mukaan nimellä ”Movimento del Settantasette”. Tämä automisvasemmistolainen liike herätti mielenkiintoa myös uusfasisteissa ja nähtiin jonkilaista hevosenkenkäteoriaa kun oikeiston Terza posizione viritteli ajatusrakennelmia ”mustata autonomiasta”.
Lyijyn vuosien ”huipentuma” uusfasistien osalta oli NAR(Nuclei Armati Rivoluzionari) ja se päätyi äärivasemmiston sijaan taistelemaan valtiota vastaan. NAR:n tekemisistä lukiessa tuntui, että homma oli täysin järjetöntä terroria ja pikkurikollisuutta kuten kauppojen ja huoltoasemien ryöstöjä muun toiminnan rahoittamiseksi. Lopulta päätyivät ryöstämään asekaupan kun tajusivat miten paljon rahaa aseisiin meni. 70- ja 80-lukujen vaihteen Rooma oli myös ehkä Belfastin jälkeen ”sekteriaalisempi” kuin mikään muu Länsi-Euroopan kaupunki ja normaalitkin ihmiset saattoivat joutua miettimään kumman äärilaidan naapuruston läpi kulkee. Lyijyn vuosien lopun alku oli kuitenkin 1980-luvun Bolognan juna-aseman pommi, joka tappoi 85 ihmistä. Valtava määrä uusfasisteja pidätettiin. Päätekijätkin oltiin löytävinään, mutta heidät pistettiin epäilyttävän lyhyeksi aikaa vankilaan, jonka takia on epäilyksiä, etteivät he oikeasti olleet päätekijöitä ja mikä salaliitto on lopulta taustalla? 80-luvun alun jälkeen uufasismin huippu oli kuitenkin nähty ja varsinkin räikeän väkivaltainen toiminta hiipui.
Uusfasismi uusfasismin jälkeen
Kirjan viimeinen kappale kuvaa vielä uusfasismia 80-luvulta 2010-luvun puoliväliin asti. Uusfasismi ei ole Italiasta hävinnyt, mutta se on muuttanut muotoaan. 90-luvulla se esimerkiksi näkyi vahvasti ”harmittomammin” jalkapallokatsomoissa. Sittemmin 2000-luvulla Italian ulkopuolellakin innoitusta ovat herättäneet sellaiset liikkeet kuin Forza Nuova ja Casa Bound. Pohjois-Italian separatistiliikkeenä lähtenyt Lega Nord suuntautui myös myöhemmin. Kun verrataan 60-80-lukujen klassiseen uusfasismiin, ollaan paradoksaalisesti ”uufasismissa uusfasismin jälkeen.”
Yhteenveto
KIrja oli mukavan napakka ja kohtuullisen helppolukuinen. Oudompaa italialaisen uusfasismin maailmaa ja alakulttuureja avattiin ymmärrettävällä tavalla. Eli jos toisen maailmansodan jälkeinen Italia äärikoikeiston osalta kuulostaa yhtään kiinnostavalta, niin voin suositella tätä kirjaa.